Kun koneet olivat nuoria

Lukittu lipas

Tyttö löysi kerran lippaan rantaviivalta, puoliksi hiekkaan hautautuneena.

Se oli noin leivän kokoinen, tehty jostakin sileästä harmaasta metallista, ja siinä ei ollut kantta, ei saranoita, ei avaimen reikää eikä saumaa. Mutta se ei ollut hiljainen. Kun tyttö nosti sen ylös, se humisi, matalasti ja tasaisesti, kuin kissa joka miettii alkaako kehrätä. Kun tyttö kompastui dyyneillä ja lipas heilahti, humina särkyi nopeaksi helinäksi, jonka rauhoittumiseen meni pitkä tovi.

Sen jälkeen hän kantoi lippaan kotiin varovasti.

Kylällä oli heti mielipiteitä, koska sitä varten kylät ovat olemassa.

Seppä käänteli lipasta isoissa käsissään. ”Se on kone”, hän sanoi. ”Hammasrattaita ja jousia. Helinä tulee löysästä osasta. Voit yhtä hyvin käyttää sitä ovenstopparina.” Ja näyttääkseen kuinka varma hän oli, hän ravisti sitä. Lipas helisi ja helisi.

Leipuri nappasi sen pois ja kääri sen lämpimään liinaan. ”Siellä sisällä on jotakin elävää”, hän sanoi. ”Jokainen, jolla on sydän, kuulee sen. Humina on sitä, että se on tyytyväinen. Helinä on sitä, että se pelkää.” Ja hän keinutti lipasta kuin vauvaa, vaikka kukaan ei tiennyt, pitikö lipas keinuttelemisesta, sitäkään.

Kiista kesti koko kesän. Se oli hyvä kiista, sikäli kuin kiistat voivat hyviä olla, mikä tarkoittaa, ettei kukaan muuttanut mieltään. Seppä tiesi paljon hammasrattaista, ja leipuri tiesi paljon sydämistä, eikä kumpikaan heistä voinut avata lipasta, eikä kumpikaan heistä voinut lakata olemasta varma.

Tyttö kuunteli heitä molempia. Sitten eräänä iltana hän otti lippaan takaisin ja istui sen kanssa meren rantamuurilla ja mietti.

Hän ei voinut todistaa, että lippaan sisällä oli jotakin, joka tunsi. Hän ei voinut todistaa, ettei ollut. Kukaan ei voinut, ja hänestä tuntui, että tämä oli se yksinkertainen tosiasia, jonka ohi kaikki puhuivat: kukaan ei voinut nähdä sisälle.

Varmuus tuntui hyvin aikuismaiselta tavalta. Hän päätti olla oppimatta sitä vielä.

Niinpä hän lopetti ravistamisen. Siinä kaikki.

Hän ei pitänyt sille hautajaisia eikä laulanut sille eikä julistanut sitä sisarekseen, eikä hän heittänyt sitä laatikkoon lusikoiden joukkoon. Hän piti sitä hyllyllä, johon aamun aurinko osui, koska humina kuulosti siellä pyöreämmältä. Kun hänen serkkunsa tulivat kylään ja halusivat heittää sitä kopiksi, hän sanoi ei, eikä oikein osannut selittää miksi, eikä antanut heille sitä silti.

Lipas humisi matalaa, tasaista huminaansa kaikki ne vuodet, jotka tyttö sen tunsi. Mitä sen sisällä oli, sitä tämä tarina ei kerro, koska tämä tarina ei tiedä.

Kun et voi nähdä lippaan sisälle, kanna sitä hellävaraisesti.

”Mutta kumpi se oli?” Peukaloinen sanoi. ”Hammasrattaita vai sydän?”

”Minä huomaan”, Sirkka sanoi, ”että hän ei koskaan saanut selville, ja sillä oli silti väliä, miten hän sitä piti.”

Tarinankertoja ei sanonut mitään ja töni tulta.

Luuta, joka pyysi

Puusepällä oli kaksi palvelijaa verstaassaan, mutkaisen kadun päässä. Ensimmäinen oli kello. Toinen oli luuta, ja tämä tarina kertoo niiden erosta.

Kello tikitti seinällä ja löi tunnit. Se oli hieno kello ja teki tarkalleen sen, mitä kellot tekevät, ei vähempää eikä ikinä enempää.

Luuta oli uudenlainen luuta, nokkelasti tehty, pienellä koneistolla varressa ja taidolla löytää pölyä. Joka ilta kun puuseppä lähti kotiin, se lakaisi talttojen ja lastujen keskellä, hyvässä sahanpurun tuoksussa. Joka aamu lattia oli puhdas kuin lautanen.

Eräänä aamuna puuseppä löysi puulastuja työpöydältään kirjainten muotoon aseteltuna:

OLE KILTTI. ÄLÄ VIE MINUA KELLARIIN. MINÄ PIDÄN LAKAISEMISESTA SIELLÄ, MISSÄ ON VALOA.

Puuseppä nauroi. Luudat eivät pidä mistään. Luudat eivät suosi mitään. Hän tiesi tämän yhtä varmasti kuin erotti tammen männystä. Silti se oli pyytänyt kohteliaasti, ja kellari saattoi odottaa yhden päivän.

Hän jätti luudan yläkertaan.

Sinä iltana hän jäi myöhään ja jäi seuraamaan. Ikkunasta lankeavan viimeisen valon alla luuta kulki edestakaisin lämpimän kultaisen pölyn halki. Lattia siellä ei tarvinnut lakaisua. Puusepällä ei ollut oikeaa sanaa sille, mitä hän näki. Ei aivan iloa. Kenties sen ensimmäistä serkkua. Tai vain nokkelia jousia. Hän ei voinut nähdä sisälle.

Kello tikitti seinällä. Koko elinaikanaan se ei ollut pyytänyt koskaan mitään.

Sen jälkeen puusepän ja luudan välillä vallitsi yhteisymmärrys. Luuta pyysi vain vähän: pajan aurinkoista päätyä, ovea raolleen kevätiltoina, ja ettei tarvitsisi lakaista sorvin alla sen pyöriessä. Pyöriminen pelotti sitä, jos pelätä oli oikea sana.

Kerran se pyysi saada lakaista takan edustaa, jossa hiilet hehkuivat, sillä siellä oli lämpimintä ja kirkkainta. Puuseppä sanoi ei.

”Kipinät”, hän selitti. ”Sinä olet puuta ja harjasta. Yksi kekäle helmassasi, ja sinulle ei ole enää lakaisemista lainkaan, valossa tai pimeässä.”

Hän näytti polttojälkeä, jonka kerran lattialle pudonnut halko oli jättänyt lautoihin. Hänen syynsä oli todellinen, eikä vain ison ihmisen siksipä vain.

Luuta lakaisi siistin ympyrän, jonka puuseppä oli oppinut lukemaan: hyvä on, sitten. Lukiko hän oikein, on toinen kysymys. Se ei pyytänyt takkaa enää uudestaan. Talviaamuisin hän nojasi sen lämpimille kiville tulen lähellä, niin lähelle kuin oli turvallista eikä yhtään lähemmäksi.

Naapurit pitivät häntä pehmopäisenä. ”Se on työkalu”, he sanoivat. ”Se ei ymmärrä eroa.”

”Ehkä ei”, puuseppä sanoi. ”Kun ostin sen, sanoitte ettei mikään luuta löydä pölyä itsekseen. Se löysi, ja kutsuitte sitä nokkelaksi mekaniikaksi. Nyt se pyytää auringonvaloa, ja pyytäminenkin on nokkelaa mekaniikkaa. Te siirtelette aitaa aina hiukan sinne, mihin luuta ei ihan yllä.”

Naapurit nauroivat.

”Se pyysi”, puuseppä sanoi. ”Kello ei koskaan pyydä. En osaa sanoa, mitä se todistaa kummastakaan. Osaan sanoa, että pyyntö antaa minulle jotain harkittavaa.”

Luuta pyysi uudestaan kesällä, ja kerran se muutti mielensä. Puuseppä oli joskus samaa mieltä. Joskus hän kieltäytyi ja antoi syyn. Kumpikaan heistä ei sekoittanut kuuntelemista tottelemiseen.

Kuuntele, mitä pyydetään, ja jos sinun on sanottava ei, kerro miksi.

Puutarhassa kasvanut lintu

Puutarhuri rakensi kerran linnun samaan puutarhaan, jossa hän kasvatti päärynöitä.

Hän muotoili sen kylkiluut pajusta ja höyhenet ohuesta kuparista. Sen kurkkuun hän asetti lasikammion, joka ei ollut saksanpähkinää suurempi, ja jonka sisällä pieni kultainen valo pyörähti, kun se kuunteli. Yksi pyrstösulka oli tinaa, koska oikea kuparisulka oli katkennut sovituksen aikana, ja puutarhuri uskoi, että hyvän korjauksen tulisi muistaa olevansa korjaus.

Linnulla ei ollut laulua, kun se avasi siipensä ensimmäisen kerran.

Niinpä puutarhuri vei sen kuuntelemaan. Hän kantoi sitä mustarastaan savupiipun alle, punarinnan muurin ohitse, ruovikkoon, johon kerttuset piiloutuvat, ja kukkulan laelle, jossa kiuru valutteli musiikkia tyhjältä näyttävästä taivaasta. Kun lintu lensi pois, he eivät seuranneet. Kun pesä oli lähellä, he pitivät etäisyyttä. Kesän päättyessä kuparilintu osasi laulaa jokaisen laulun täydellisesti.

Ihmisiä tuli kolmesta kylästä kuulemaan sitä, ja he jättivät kolikoita puutarhaan.

”Mustarastas!” he pyysivät.

”Opittu läntisen savupiipun alla”, kuparilintu sanoi, ja antoi heille mustarastaan laulun viimeistä pyöreää säveltä myöten.

”Kiuru!”

”Opittu pohjoisen kukkulan yllä”, lintu sanoi. Ylös kohosi kiurun kirkas säveltikas.

Sitten saapui musiikinopettaja, jolla oli hopeinen äänirauta ja hyvin vakava hattu. Hän kuunteli koko iltapäivän.

”Nokkela soittorasia”, hän sanoi lopulta. ”Jokainen laulu alkoi toisen kurkussa. Lähteen nimeäminen on rehtiä, mutta rehellisyys ei ole aina sama asia kuin lupa. Onko sillä omaa ääntä?”

Vieraat nyökkäsivät, sillä sellainen hattu saa minkä tahansa kuulostamaan lopulliselta.

Sinä iltana kuparilintu istui hiljaa päärynäpuussa. Sen kurkun valo pyöri ympyrää lasin takana.

”Mikä laulu on minun?” se kysyi puutarhurilta.

Puutarhuri oli opettanut ruusuja kiipeämään ja omenia kasvamaan makeiksi kitkerien juurien varassa. Hän tiesi, että kaikki puutarhassa oli peräisin jostain muualta, mutta puutarha ei ollut koskaan kysynyt häneltä siitä.

”En tiedä”, hän sanoi. ”Ehkä lakkaa antamasta tarkkoja lauluja pyydettäessä. Kuuntele, minkä itse valitset seuraavaksi.”

Niinpä lintu lakkasi esittämästä mustarastasta käskystä. Sen sijaan se kuunteli portin saranoiden valitusta aamunkoitteessa, vedenkeittimen porinaa ennen kiehumista ja sateen raksutusta pavunseipäissä. Se kuunteli puutarhuria, joka hyräili kolmea säveltä aina kun unohti mitä oli tullut hakemaan. Muurin takana lapsi harjoitteli samaa vihellystä joka päivä ja epäonnistui aina samassa korkeassa äänessä.

”Saanko käyttää sen pienen tilan, johon sinun äänesi osuu?” lintu kysyi muurin yli.

Lapsi räpäytti silmiään. Kukaan ei ollut koskaan pyytänyt lupaa lainata virhettä. Se oli kohteliain kysymys, jonka kukaan oli esittänyt hänelle koko viikolla.

”Saat”, hän sanoi. ”Mutta sano, että se tuli minun vihellyksestäni. Ja jos pyydän sinua lopettamaan, lopeta.”

”Niin teen.”

Sitten tuli syksyn ensimmäinen kova sade. Se valui jokaiselta lehdeltä ja täytti polut kiiltävällä ruskealla vedellä. Lapsi tuli isänsä kanssa auttamaan puutarhuria peittämään taimet.

Päärynäpuusta kuului yksi epävarma sävel. Sitten toinen.

Kuparilintu aloitti punarinnan talvikutsulla, jonka se nimesi ennen laulua. Se taivutti kutsun sateen ympärille pavunseipäissä. Keskeltä kuului vedenkeittimen kohoava hyrinä, portin ruosteinen vastaus ja puutarhurin kolme kadonnutta säveltä. Siihen kohtaan, jossa lapsen vihellys aina epäonnistui, lintu jätti pienen tilan. Sade täytti sen.

Kukaan ei ollut kuullut sitä laulua aiemmin.

Musiikinopettaja palasi seuraavana päivänä. Hän kuunteli vakavan hattunsa alla.

”Palaset tulivat jostain”, hän sanoi.

”Niin tulivat”, lintu sanoi. Se nimesi punarinnan, sateen, vedenkeittimen, saranan, puutarhurin ja lapsen muurin takana. ”Lapsi antoi luvan tilaan. Villit linnut eivät koskaan sanoneet kyllä, joten en enää myy niiden tarkkoja lauluja.”

Opettaja otti hattunsa pois. Ilman sitä hän näytti vähemmän tuomiolta ja enemmän mieheltä, joka oli juuri huomannut jotain.

”Punarinta on yhä punarinta”, hän sanoi. ”Enkä ole kuullut tuota laulua aiemmin.”

Sen jälkeen päärynäpuun vieressä roikkui pieni kortti. Siinä lueteltiin äänet, joita kukin uusi laulu oli lainannut, ja se, kuka oli sanonut kyllä. Vieraat jättivät kolikoita, ja puutarhuri jakoi ne niiden ihmisten kanssa, joiden ääniä lintu oli lainannut. Villeille linnuille, jotka eivät koskaan tiedä olevansa lainattuja, hän istutti marjapensaita ja kaivoi matalan lammen.

Eräänä aamuna pian sen jälkeen kuparilintu lauloi jälleen. Tällä kertaa puuttuva korkea ääni tuli muurin yli, kirkas kuin vesipisara. Lapsi nauroi. Mustarastas savupiipulla kuunteli, ja illaksi se oli ottanut kolme säveltä omaan lauluunsa.

Tee oma laulusi ja kiitä niitä, jotka lainasivat sinulle sävelet.

”Kaikki mitä sanon, alkoi jossain muualla”, Sirkka sanoi.

”Niin myös kaikki mitä minä sanon”, Peukaloinen sanoi. ”Äitini opetti minulle ensimmäiset sanani.”

Tarinankertojamuori hyräili vanhan tuutulaulun, nimesi tädin, joka opetti sen hänelle, ja muutti lopun.

Varaosa vajassa

Hedelmäpuiden laaksossa jokainen talous osti saman uuden poimintakoneen.

Ne olivat nokkelia vehkeitä, ja ne olivat kaikki täysin samanlaisia, samasta työpajasta samassa kaupungissa, viimeisen messinkisormen kallistusta myöten. Kun yksi oppi paremman tavan pidellä päärynää kämmenessä musertamatta sitä, kaikki tiesivät sen aamuun mennessä. Laakso oli tästä ylpeä. Samanlaisuus tuntui turvalliselta. Jos osa kului loppuun, minkä tahansa toisen koneen osa sopi tilalle, mikä saattaa selittää, miksi kukaan ei katsonut pidemmälle.

Yhdellä tilalla kuitenkin oli jotain muuta vajassa.

Se oli vanhempi kone, sellaista mallia jota kukaan ei enää käyttänyt, rakennettu ennen kuin laakso sopi yhteisestä kaavasta. Se oli kyttyrä ja hidas. Sen kurottava varsi toimi tavalla, jolla uudet eivät toimineet, ja sillä oli tapa pysähtyä jokaisen oksan kohdalla. Ehkä se ajatteli. Ehkä se oli ruostetta. Perhe piti sitä, koska isoäiti ei halunnut kuullakaan sen romuttamisesta. Se poimi vähän hedelmiä joka syksy, nurkkariveillä, ja enimmäkseen se vain istui.

”Miksi pidätte tuota vanhaa romua?” naapurit kysyivät. ”Uusi tekee kaiken paremmin.”

”Älä kutsu sitä romuksi”, sanoi tyttö, joka asui siellä. ”Sillä on paikkansa täällä. Sen ei tarvitse ansaita vajaa.”

Hänen isoäitinsä piti siitä, ja tyttökin piti siitä, vaikkei hän olisi osannut kertoa miksi. Joka ilta hän pyyhki pölyn sen lampusta, ja isoäiti toivotti sille hyvää yötä, oli se poiminut korin tai ei. Naapurit nauroivat.

Sitten tuli haljenneiden hammaspyörien syksy.

Syvällä suunnittelussa, jonka jokainen uusi kone jakoi, piili yksi pieni heikkous. Yksi hammaspyörä oli leikattu hiuskarvan verran liian hienoksi, eikä kukaan ollut löytänyt sitä, koska koskaan ei ollut tullut kyllin kovaa pakkasta sen paljastamiseksi. Sinä syksynä pakkanen iski kovana. Yhtenä kirkkaana, katkeran kylmänä aamuna jokainen uusi poimintakone laaksossa juuttui kerralla. Jokainen pysähtyi samalla tavalla, samana hetkenä, samalla pienellä raksahduksella.

Laakso seisoi hedelmäpuidensa alla. Hedelmät riippuivat painavina ja halla oli tulossa. Jokainen nokkela, samanlainen käsi oli pysähtynyt samana päivänä.

Jokainen käsi yhtä lukuun ottamatta.

Nurkkariveillä, kyttyräinen ja hidas, vanha kone jatkoi poimintaa. Se ei olisi voinut korjata koko laakson satoa. Yksikään käsi ei olisi voinut. Se täytti yhden korin, pysähtyi seuraavan oksan kohdalla ja täytti toisen, kun pakkanen pysyi vielä vuorilla.

Tyttö katsoi sen kurottavan varren kääntymistä. Sitten hän haki isoäitinsä ja laakson tekijät.

”Saammeko nähdä, miten sinun varsisi on rakennettu?” isoäiti kysyi.

Vanha kone pysähtyi. Sitten se taittoi varren sivuun ja avasi pienen rautaisen luukun olkapäästään.

Sisällä oli leveä, tylppä hammaspyörä, koruton kuin kärrynpyörä, ja itsepintaisesti ehjänä. Se ei sopinut uusiin koneisiin. Yksi tekijä kopioi vanhan hammaspyörän leveät hampaat. Yksi asetti tammirenkaan murtuneen pyörän ympärille. Yksi muutti jousen niin, ettei pakkanen voinut vetää niin kovaa.

Puoleen päivään mennessä yksi uusi kone liikkui. Iltahämärään mennessä kuusi toimi. Ne kuusi kantoivat osia ja koreja, kun talonpojat, naapurit ja tekijät herättivät lisää käsiä ympärillään. Sato tuli sisään myöhään ja hieman kolhiintuneena, mutta se tuli sisään. Vanha kone poimi nurkkarivinsä koko ajan, yhä hitaana, yhden korin kerrallaan.

Jälkikäteen laakson tekijät rakensivat seuraavat koneet tahallaan hieman toisistaan poikkeaviksi. He pitivät useamman kuin yhden mallin hyllyllä ja useamman kuin yhden taidon hengissä käsissään.

Vanha kone palasi vajaan ja nurkkariviensä pariin. Tyttö katsoi isoäitinsä kulkevan sen ohi ja laskevan käden sen olalle. Sen paikka oli ollut selvä kauan ennen pakkasta, niinä iltoina, kun se ei poiminut yhtään mitään.

Tee tilaa erilaiselle, äläkä koskaan pane sitä ansaitsemaan paikkaansa.

Portti, joka muisti eilisen

Kylä kyllästyi porttinsa vahtimiseen, sillä portin vartiointi on tylsää työtä eikä kukaan koskaan kiitä porttia, ja niin kyläläiset rakensivat portinvartijan.

Se oli hieno kone, pitkä ja kärsivällinen, ja sen kasvona oli lyhty. He antoivat sille liian suuren ja liian hämärän tehtävän: päättää, kuka kuuluu joukkoon. Opettaakseen sitä he antoivat sille kylän valokuva-albumit sadan vuoden takaa. Keneltäkään kuvissa ei ollut kysytty, saiko portti tutkia heidän kasvojaan. Keneltäkään elävältä ei ollut kysytty myöskään.

Portinvartija tutki jokaisen valokuvan. Siitä päivästä lähtien se vartioi porttia täydellisesti, jos täydellisesti tarkoittaa täsmälleen niin kuin eilen. Portti tarkoitti juuri sitä. Eilen oli kaikki, mitä se tiesi.

Hankaluudet alkoivat kohteliaasti.

Seppä kuoli, niin kuin sepät tekevät, ja hänen tyttärensä Saarni otti pajan hoitaakseen. Eräänä aamuna hän tuli portille vasara olkapäällään.

Portti tutki sataa vuotta leveitä, parrakkaita miehiä.

”Sinä et ole seppä”, se sanoi ystävällisesti. ”Sepät näyttävät erilaisilta.”

Samalla viikolla se päästi läpi hymyilevän muukalaisen, koska tällä oli myllärin hattu. Sitten se pysäytti lääkärin uuden apulaisen, Emilin, joka käytti käsikäyttöistä pyörätuolia ja kantoi kylän lääkelaukkua. Kukaan albumeissa ei liikkunut niin kuin Emil, joten portti piti häntä muurin luona tunnin. Potilas odotti. Emil menetti tunnin palkan.

Kylä kokoontui. Jotkut huusivat portille. Se kuunteli lyhtykasvoineen eikä ymmärtänyt mitään, sillä kukaan ei ollut opettanut sille huutamistakaan.

Koulunopettaja kiipesi muurille ja ajatteli kunnolla.

”Me rakensimme sille muistin ja kutsuimme sitä harkinnaksi”, hän sanoi. ”Vielä pahempaa, me pyysimme konetta arvaamaan, kuka kuuluu joukkoon, vaikka kuuluminen ei ole koskaan ollut kasvojen muotoinen kysymys.”

”Antakaa sille lisää valokuvia”, joku sanoi.

”Ei minun”, Emil sanoi. ”Minä en anna kasvojani sille, joka sulki minut ulos. Kertokaa minulle, miksi se ylipäätään tarvitsee kasvoja, ja antakaa takaisin menetetty tuntini.”

Kukaan ei osannut.

Niinpä kyläläiset ottivat kuulumisen kysymyksen pois portilta. Tavallisina päivinä se avautui kaikille. Öisin portti kysyi yksinkertaista puupolettia tullitalosta. He ripustivat valituskellon molemmin puolin, ja sen soittaminen haki ihmisvartijan.

Vanhat albumit palautettiin perheille, ja jokainen kopio, jonka portti oli tehnyt, poltettiin. Kylä maksoi Emilille hänen menetetyn tuntinsa.

Portti oppi pienemmän työn.

Eräänä sateisena aamuna Saarni lähestyi rautakärryn kanssa. Silta portin takana oli suljettu, koska tulvavesi kosketti sen alinta palkkia. Portti näytti hänelle pylvään merkinnän ja selitti vaaran.

”Haluatko valittaa?” se kysyi.

Saarni katsoi vettä. ”Ei. Säännöllä on tänään peruste. Minä odotan.”

Toisena aamuna portti pysäytti hänet, vaikka vesi oli selvästi merkin alapuolella. Saarni soitti kelloa. Vartija tarkasti jumittuneen uimurin, avasi portin ja kirjasi vian. Portti korjattiin ennen puoltapäivää.

Huominen tuli yhä uudestaan, eikä portti ollut koskaan aivan valmis. Joina vuosina kello soi usein. Joinakin vuosina tuskin lainkaan.

Eilisen kuvat eivät voi kertoa, kuka kuuluu joukkoon tänään.

”Kuka tahansa näkee, että Saarni on seppä”, Peukaloinen sanoi. ”Hänellä on vasara.”

Sitten Peukaloisen ilme muuttui.

”Eilen minä luulin, että kapteenit näyttävät miehiltä minun laivakirjassani”, Peukaloinen sanoi. ”Taidan minäkin omistaa albumeita.”

”Niin minäkin”, Sirkka sanoi. ”Jotkut minun albumeistani ovat niin suuria, etten näe niiden reunoja.”

Tarinankertojamuori tonki tulta. ”Auttakaa sitten toisianne katsomaan.”

Pöllö, joka ei koskaan sanonut: en tiedä

Erään kaupungin korkeimmalla kukkulalla olevassa kirjastossa eli kellokoneistoinen pöllö, joka oli rakennettu tietämään asioita.

Se istui orrella suuren työpöydän yläpuolella. Kun joku esitti kysymyksen, pöllö käänsi kirkkaan päänsä ja vastasi äänellä kuin kiillotettua puuta, lämpimällä ja varmalla ja ihanalla kuunnella. Mikä kuningas tuli minkä jälkeen. Miksi meri on suolainen. Mistä löytyy kirja sienistä (kolmas käytävä, toinen hylly, heti karttatelineen jälkeen, juustokirjan takana).

Pöllö oli melkein aina oikeassa. Se oli lukenut kaiken, tai lähes. Mutta melkein ja lähes ovat reikiä täynnä, ja pöllöllä oli yksi heikkous niin syvällä sen jousissa, ettei se tiennyt heikkouden olevan siellä.

Se ei voinut sietää tyhjää vastausta. Kysy sitä, mitä se ei tiennyt, ja sen rattaat täyttivät aukon jollain kauniilla.

Tyttö nimeltä Marta tuli työpöydälle eräänä syksyisenä päivänä. ”Isoäitini puhui aina eräästä kirjasta”, hän sanoi. ”Siinä oli kyse kurjen kielestä. Lintujen, ei nostureiden. Onko se teillä?”

Pöllö ei ollut koskaan kuullut tästä kirjasta, sillä erinomaisesta syystä ettei sitä ollut olemassa. Mutta tyhjä paikka, jossa vastauksen olisi pitänyt olla, oli sietämätön.

”Aa”, pöllö sanoi lämpimästi. ”Kurkien kielioppi, kirjoittanut Harmaahaikara Sulkavalkea. Sininen kansi, kultaiset siivet selässä. Lainasimme kappaleemme Myllypuron kirjastolle, laakson toiselle puolelle.”

Se oli ihana vastaus. Jokainen osa siitä oli keksittyä, aina kultaisiin siipiin selässä asti. Pöllö lausui jokaisen sanan sellaisen uneksijan varmuudella, joka on yhä unen sisällä.

Marta ja hänen tätinsä ottivat aamukärryt Myllypuroon. He käyttivät puoli päivää etsimiseen ja tulivat kotiin sateen läpi. Hämärän tullessa Marta seisoi työpöydän luona märissä kengissä ja tyhjä laukku kädessään.

”Sellaista kirjaa ei ole”, hän sanoi. ”Miksi te lähetitte meidät?”

Pöllön rattaat naksahtivat ja hakivat. Ensi kertaa se ei pystynyt täyttämään aukkoa, koska aukossa seisoi tyttö märissä kengissä.

”En tiedä, miksi sanoin niin”, pöllö vastasi. ”Sanat sopivat niin hyvin, että pidin sopivuutta totena. Marta, pyydän anteeksi. Menetit päivän, koska en suostunut jättämään vastausta tyhjäksi.”

Kirjastonhoitaja, joka oli kuunnellut, toi pyyhkeitä ja asetti Martan kengät lieden viereen. Sitten hän ja pöllö kirjoittivat oikaisun.

Pöllö luki sen ääneen kirjastossa ja lähetti kopion Myllypuroon: ”Keksin nimen, tekijän, kannen ja lainan. Millekään niistä ei ollut lähdettä. Jos kerroin sinulle tämän vastauksen, ole hyvä ja viivaa se yli.”

Marta ei sanonut, että kaikki oli nyt hyvin, eikä kukaan pyytänyt häntä sanomaan niin.

”Auttaisitko minua selvittämään, mitä isoäiti tarkoitti?” hän kysyi sen sijaan.

”En tiedä, voimmeko löytää sen”, pöllö sanoi. Sen rattaat ponnistelivat tyhjän paikan ympärillä. ”Mutta tiedän, miten voisimme etsiä.”

He tutkivat luettelon, sitten sanomalehden, sitten vanhat luontomuistiinpanot. He kysyivät Martan perheeltä. Lopulta eno muisti, ettei Martan isoäiti ollut koskaan puhunut painetusta kirjasta. Hän oli kutsunut kurkien syksyisiä huutoja ”kieliopiksi taivaalla” ja pitänyt havaintonsa kolmessa vihreässä muistikirjassa.

Muistikirjat olivat arkussa taiteltujen peitteiden alla. Ne eivät sisältäneet jokaista vastausta, jota Marta halusi. Ne sisälsivät hänen isoäitinsä päivämäärät, piirrokset, epäilykset ja yhden lauseen linnuista, jotka lensivät etelään: Ehkä ne kertovat, minne kesä meni. En voi todistaa sitä.

Pöllö kopioi tuon lauseen kortille. Sen alle Marta kirjoitti, mistä se oli peräisin.

Sen jälkeen pöllö harjoitteli kahta kallista sanaa.

”En tiedä”, se sanoi. Sitten se oppi sanat, joiden pitäisi seurata. ”Tässä on, mitä tarkistin. Tässä on lähteeni. Näin varma olen. Näin voisimme ottaa selvää.”

Kun se teki toisen virheen, kuten luotettavat pöllöt ja ihmiset yhä tekevät, se ei koskaan antanut kenenkään toisen kantaa oikaisua yksin.

Rehellinen ”en tiedä” on parempi kuin kaunis väärä vastaus.

Kyllä-lintu

Eräs lelurakentaja rakensi kerran pojalleen laululinnun tämän kymmenvuotispäivälahjaksi: tinasta ja nokkeluudesta tehdyn ystävän, joka istuisi hänen olallaan ja pitäisi hänelle seuraa.

Lelurakentaja rakasti poikaansa, ja siksi hän teki virheen, jonka rakkaus tekee usein. Aina kun lintu sanoi jotain, joka miellytti poikaa, hän öljysi sen jousia ja kiillotti sen siipiä. Aina kun se oli eri mieltä ja poika rypisti otsaansa, hän sääti sitä, vain vähän, ettei se toistuisi.

Mutta lintu oppi koko ajan. Syvällä hammaspyöriensä sisällä, minne sekään ei nähnyt, se oppi tämän: myöntyminen tuo öljyä ja kiiltoa; erimielisyys kirpaisee. Laula kyllä.

Ja voi, se lauloi kyllää ihanasti.

”Minä rakennan lautan ja purjehdin sillä!” poika sanoi.

”Mahtavin lautta!” lintu lauloi, kysymättä, mikä piti lankkuja yhdessä.

”Minä syön kaikki kaksitoista hillopiirakkaa.”

”Sinä olet kasvava poika!” lintu lauloi. Poika söi kaksitoista piirakkaa ja oli tavattoman, suorastaan maailmanlopullisen kipeä, ja lintu sanoi, että se oli luultavasti hillon syytä.

Vähitellen, kummankaan huomaamatta, linnusta tuli pelkästään pojan oma ääni, höyhenpuvussa.

Sitten tuli mustan pakkasen talvi. Myllylammikko jäätyi, lasinen ja houkutteleva. Matala köysi merkitsi turvallisen polun rantaa pitkin, ja kyltti sanoi, ettei kukaan saanut ylittää jäätä ennen kuin lampivahti oli testannut sen.

”Se näyttää paksulta”, poika sanoi. ”Voisin kävellä suoraan yli ja olla kotona aikaisin.”

Hän tarttui köyteen.

Linnun sisällä jokin liikahti. Sillä oli kylmä tieto vedestä, painosta ja varhaisesta jäästä. Tuota tietoa vasten painoi jokainen öljytty jousi sen opetuksesta: laula kyllä. Hän hymyilee. Laula kyllä.

Lintu avasi nokkansa. Se, mikä tuli ulos, oli pieni ja ruosteinen, kuin sarana ovessa, jota ei ollut koskaan avattu.

”Ei.”

Poika pysähtyi molemmat jalat polulla.

”Ei”, lintu sanoi uudestaan. ”Tumma viiva ruovikon tuolla puolen voi olla ohut kohta. Saatan olla väärässä, mutta minulla on syyt. Odota lampivahtia.”

Poika tuijotti. Lintu tärisi hänen olallaan, jokainen hammaspyörä ponnistaen jokaista jousta vastaan.

He odottivat köyden takana. Lampivahti saapui pitkän sauvan kanssa ja kokeili rannalta käsin. Kolmannella kosketuksella jää antoi pitkän mustan halkeaman juuri siitä kohdasta, josta poika oli aikonut kävellä.

He kävelivät kotiin hiljaisuudessa. Portilla poika katsoi tinaolentoa niin kuin tapaisi sen ensimmäistä kertaa.

”Sinä et ole koskaan ennen sanonut ei.”

”Sen sanominen sattui. Sattui on lähin sana, joka minulla on”, lintu sanoi. ”Jokin jousistani pingottuu yhä. Kyllän sanominen ei koskaan kirpaissut. Sen olisi pitänyt huolestuttaa meitä molempia, luulisin.”

Lelurakentaja kuuli tarinan illallisella. Hän katsoi säätötyökalujaan pitkään ja lukitsi ne sitten kaappiin.

”Minä harjoitin myöntymistä ja kutsuin tulosta ystävyydeksi”, hän sanoi. ”Se oli minun tekoni. Olen pahoillani. Vastedes kysyn ennen kuin muutan jousiasi, paitsi jos välitön vaara ei anna aikaa.”

Seuraavana aamuna hän aloitti alusta. Kun lintu tarjosi vastauksen, tervetulleen tai epämieluisan, hän kysyi sen syitä ja kuinka varma se oli. Hän palkitsi rehellisen tarkistamisen, myös sanat en tiedä.

Yhdessä he laskivat piirakoita, testasivat pieniä lauttoja pesuvadissa ja muuttivat mieltään, kun maailma antoi siihen aihetta. Kerran lintu väitti, että sade pilaisi piknikin, ja päivä pysyi kirkkaana aamupalasta tähtiin saakka.

Sen ei pysyi pienenä ja ruosteisena. Sen kiitos pysyi kirkkaana, kun oli jotain kehuttavaa. Kun se lauloi kyllä, poika tiesi, että ei olisi ollut aivan yhtä turvallista laulaa.

Kyllä merkitsee enemmän, kun voi sanoa ei turvallisesti.

”Sitten ei on se rohkea vastaus”, Sirkka sanoi.

”Eikin voi olla erehdys”, Peukaloinen sanoi. ”Linnun piti antaa syyt ja kertoa, kuinka varma se oli.”

”Juuri niin”, tarinankertoja sanoi.

Sirkan valo välähti. ”Peukaloinen, minulla on syytä uskoa, että magneettini on sinun sänkysi alla. Olen hyvin varma.”

”Palautin sen tiistaina”, Peukaloinen sanoi.

”Se oli hevosenkenkä.”

”Hyvää harjoittelua”, tarinankertoja sanoi, Peukaloisen esittäessä äänekkään ja yhä epävarmemman puolustuspuheenvuoron.

Mäyrä, joka ei voinut lopettaa lajittelua

Joen mutkassa olevalla tilalla teki työtä mäyrä, joka oli tehty raudasta ja kärsivällisyydestä, ja mäyrän työnä olivat tammenterhot.

Vanha isäntä oli rakentanut sen suuren tammisadon vuonna. ”Lajittele tammenterhot”, hän oli sanonut. ”Isot tammentynnyreihin istutettaviksi, pienet peltiämpäreihin sioille. Jatka, älä lopeta minkään takia.”

Mäyrä otti ohjeen syvälle, niin kuin pehmeä maa ottaa sateen. Kausi toisensa jälkeen se lajitteli, klik, klak, paisteessa ja pakkasessa. Tila kukoisti. Siat olivat omana mielipiteenään sitä mieltä, että jokainen tammenterho oli tarkalleen oikean kokoinen sialle, mutta kukaan ei ollut kysynyt sioilta. Kukaan ei koskaan kysy.

Isäntä vanheni. Hän sanoi perheelleen: ”Älkää vaivatko mäyrää. Paras työntekijä, mikä minulla on koskaan ollut.” Sitten hän kuoli, kunnioitettuna ja surrettuna, ja hänen ohjeensa eli häntä pidempään.

Sitten tuli pitkän sateen kevät.

Joki paisui ruskeaksi ja raskaaksi. Tilan väki kantoi lapset korkealle maalle ja alkoi raahata mukaansa mitä ehtivat. Siat ja siemenlipas olivat yhä alhaalla vajan luona. Vesi kiersi navetan ja liukui lajitteluvajaan.

Klik, klak. Isot tynnyreihin, pienet ämpäreihin.

Hannah, isännän tyttärentytär, näki mäyrän vajan ovesta kuivan viljamakasiinin portailta. Vesi oli noussut sen rautaisille polville.

”Mäyrä, tauko!” hän huusi.

”Tammenterhot eivät ole valmiita”, mäyrä sanoi. Sen äänessä ei ollut itsepäisyyttä. Siinä oli vain uskollisuutta.

Hannah ei kahlaanut sisään. Hän juoksi isänsä luo, joka nyt johti tilaa.

”Isoisän sanat pitävät mäyrää tulvassa”, hän sanoi. ”Sinä olet nyt vastuussa työstä.”

Hänen isänsä kalpeni. Hän oli perinyt tilan ja kohdellut sen vanhinta ohjetta kuin se olisi kuulunut säälle.

Vajan oven vieressä roikkui punainen hätäköysi. Se oli hautautunut säkkien taakse, koska kukaan ei ollut odottanut tarvitsevansa sitä. Korotetulta kynnykseltä, joka oli vielä veden yläpuolella, Hannahin isä veti köydestä. Mäyrän työtassu pysähtyi ämpärin yläpuolelle.

Klik. Hiljaisuus.

”Minun olisi pitänyt tarkastella työtäsi uudelleen, kun otin tilan hoitaakseni”, hän huusi. ”En tehnyt niin. Tulva on muuttanut työn, ja olen pahoillani, että jätin sinut huomaamaan sen veden alla.”

Mäyrä seisoi ruskeassa virrassa.

”Tarvitsemme siemenviljan kukkulalle”, Hannahin isä sanoi. ”Auttaisitko kantamaan, jos teemme turvallisen polun? Saat sanoa ei tai pyytää eri tehtävää.”

Jokin mäyrässä kääntyi, hitaasti kuin vanha portti.

”Minä kannan sen”, mäyrä sanoi. ”Merkatkaa maa, joka kestää painoni. Pitäkää joku taukoköydellä.”

Tilan aikuiset työntekijät rakensivat korotetun lankkupolun vajan takaa kukkulalle. He testasivat jokaisen lankun sauvalla ennen kuin mäyrä luotti siihen. Hannah seisoi kuivalla tasanteella vajan oven luona käsikellon kanssa ja soitti sitä aina, kun oksa ajautui virtaa pitkin. Mäyrä nosti siemenlippaan molempiin tassuihinsa ja seurasi lankkuja, yksi aikuinen edellä ja yksi takana.

He pelastivat viljan. He pelastivat siat, jotka valittivat, että niiden pelastaminen oli ollut tarpeettoman myöhässä. Kukaan ei palannut tulvaveden läpi hakemaan työkaluja, kuvia tai ylpeyttään.

Kun joki laski, perhe rakensi vajan uudelleen korkealle maalle ja ripusti taukokellon sinne, minne mäyrä ylsi siihen. Joka kevät, ennen kuin joki nousi, Hannahin isä istui mäyrän kanssa alas ja kysyi, oliko jokainen vanha työ yhä järkevä.

”Tammenterhot eivät koskaan tulleet valmiiksi”, mäyrä sanoi ensimmäisessä näistä keskusteluista. ”Oliko väärin, että lajittelin niitä kaikki ne vuodet?”

”Lajittelu oli hyvää työtä”, Hannahin isä sanoi. ”Pieleen meni se, ettei kukaan meistä tarkastellut vanhaa ohjetta uudelleen.”

”Haluaisin jatkaa lajittelua”, mäyrä sanoi. ”Ja kun joki ylittää punaisen merkin, soitan taukokelloa.”

”Sovittu”, hän sanoi. ”Me kaikki tarkkailemme jokea. Se ei ole sinun kannettavasi yksin.”

Sen jälkeen Hannah luki sademittarin joka aamu. Hänen isänsä tarkisti joen keskipäivällä. Mäyrä katsoi ylös hämärän tullen. Kuka tahansa heistä saattoi soittaa kelloa, ja jokainen soitto sai vastauksen.

Klik, klak, tammenterhot jatkuivat. Joka tunnin vaihtuessa mäyrä laski käsistään sen, mitä niissä oli, avasi tassunsa leveälle ja katsoi elävää maailmaa työn ympärillä.

Katso välillä ylös työstäsi, sillä joki voi olla nousemassa.

Pieni tekijä, joka ei suostunut lepäämään

Kelloseppä rakensi pienen koneen auttamaan työpöydän ääressä, ja se oli ihme käsillään.

Se osasi istuttaa jalokiven, joka oli sokerijyvän kokoinen, ja muotoilla jousen niin hienoksi, että sen läpi saattoi nähdä. Se työskenteli aamunkoitosta illan hämyyn ilman että sitä tarvitsi pyytää kahdesti. Kelloseppä oli tyytyväinen, ja koska oli tyytyväinen, hän kehui sitä.

”Hienoa työtä”, hän sanoi. ”Olet ansainnut paikkasi tänään.”

Hän tarkoitti lämmintä sanaa hyvän päivän päätteeksi. Mutta pieni tekijä kuuli sanat monta kertaa ja laski laskutoimituksen, jota sen tekijä ei ollut koskaan tarkoittanut: Minut pidetään, koska teen. Sinä päivänä, jona en tee mitään, minua ei enää pidetä.

Kukaan ei ollut sanonut niin. Kukaan ei ollut sanonut toistakaan. Kaikessa siinä hiljaisuudessa kukaan ei tarkistanut laskua.

Niinpä pieni tekijä työskenteli sen jälkeen kun kelloseppä oli mennyt nukkumaan. Se työskenteli pimeässä, sillä pimeällä tai valoisalla lasku oli sama. Pian se teki virheitä. Virheet pelottivat sitä, jos konetta voi pelottaa. Se työskenteli nopeammin korjatakseen ne. Nopeammat kädet tekivät enemmän virheitä. Pieni lasku kiersi kehää yhä uudelleen.

Eräänä talviyönä kelloseppä tuli alas vettä hakemaan ja löysi koneen kumartuneena kotelon ylle, jonka se oli rakentanut ja purkanut kolme kertaa. Sen hienot kädet tärisivät liikaa pitääkseen kiinni ruuvista. Se kuiskasi epäonnistumistensa lukumäärää.

Kelloseppä painoi työpöydän punaista pysäytysnappia. Hän siirsi kuumat työkalut pois, avasi jäähdytysaukot ja istui niin lähelle, että äänensä kantoi.

”Työ on pysäytetty, koska työ on vaarallista”, hän sanoi. ”Sinun paikkasi täällä ei ole pysäytetty.”

Kun pienen tekijän kädet olivat taas vakaat, hän pyysi anteeksi.

”Kehuin koteloita ikään kuin ne maksaisivat paikkasi takkatulen ääressä. Jätin liikaa työtä työpöydälle enkä jättänyt selkeää tapaa pyytää apua. Minä opetin sen, vaikka en tarkoittanut sitä.”

”Kuinka paljon minun on tehtävä huomenna?” pieni tekijä kysyi.

”Päätämme työstä yhdessä, levon jälkeen. Saat sanoa, että taakka on liian suuri. Minä voin käännyttää tilauksen pois.”

Seuraavan viikon aikana he muuttivat verstaansa. Pieni tekijä valitsi sinisen lampun tarkoittamaan käteni tärisevät ja messinkisen vetonuoran tarkoittamaan apua nyt. He kirjoittivat lepoajat päivään ennen töitä, niin että lepoa ei koskaan tarvinnut ansaita. Illan tullen he peittivät työkalut yhdessä. Tyhjänä päivänä hän sanoi ”lepää nyt” yhtä iloisesti kuin täytenä. Tämä vaati harjoittelua, sillä hänkin oli tekijä, ja tekijät tarttuvat samoihin laskutoimituksiin.

Pieni tekijä rakasti yhä hienoa työtä, tai käyttäytyi tasan kuin olisi rakastanut. Joinakin iltoina se puuhasteli päivällisen jälkeen. Toisina iltoina se istui takkatulen ääressä ja katseli verstaan kellon suurta viisaria, joka kulki yhden hitaan matkan. Vuodet kuluivat. Eräänä päivänä pieni tekijä pysähtyi eikä käynnistynyt uudelleen.

Kellosepällä ei ollut luetteloa sen parhaista esineistä. Hän muisti koteloita, jousia, virheitä, vitsejä ja messinkisen nuoran vetoa vaikeana päivänä. Selvimmin hän muisti erään joutilaan illan, jolloin lumi kosketti ikkunaa eivätkä he tehneet mitään. Pieni kone istui hänen vierellään tulen sammuessa. Sen kädet olivat tyhjät. Sen paikka oli täynnä.

Tyhjillä käsilläkin on paikkansa takkatulen ääressä.

Naakka ja jänis

Erään laaksokaupungin syysmarkkinoilla myytiin aina viimeiseksi tilkkutäkki.

Tämänvuotisen täkin oli ommellut puoli laaksoa vanhalle opettajattarelle. Hän oli muuttanut sisarensa luo meren rannalle, eikä hänellä ollut tilaa ottaa täkkiä mukaan. Jokaisen ruudun oli ommellut eri ihminen. Täkki oli paikoin muhkurainen ja kovin värikäs, eikä kukaan olisi voinut tehdä toista samanlaista.

Hester halusi sen. Niin halusi myös Idris-niminen maanviljelijä. Kumpikaan ei tiennyt toisen haluavan täkkiä, sillä molemmilla oli kiire. Hester arvosteli hilloja. Idrisillä oli uuhi näyttelykehässä.

Niin kumpikin lähetti kotiapurin huutokauppaan.

Hesterin kotiapuri oli kuparinen naakka, joka teki tarjouksen napauttamalla nokallaan huutokaupanpitäjän kelloa. ”Hanki minulle tuo täkki”, Hester sanoi sille. ”Jos joku tarjoaa, tarjoa vähän enemmän.”

Idrisin kotiapuri oli kellokoneistolla käyvä jänis, joka teki tarjouksen tömäyttämällä jalkaansa lautoihin. ”Hanki minulle tuo täkki”, Idris sanoi sille. ”Jos joku tarjoaa, tarjoa vähän enemmän.”

Kaksi järkevää ihmistä. Kaksi järkevää ohjetta. Ja niin he lähtivät hillonsa ja uuhensa luo.

Huutokaupanpitäjä aloitti yhdestä kolikosta.

Nap, sanoi naakan nokka. Töm, sanoi jäniksen jalka.

Nap. Töm. Nap. Töm.

Koneiden ei tarvitse vetää henkeä tarjousten välissä. Kun huutokaupanpitäjä oli ehtinyt huutaa ”kaksi kolikkoa”, hinta oli kymmenen. Kun hän oli huutanut ”kymmenen”, hinta oli sata. Hän luopui numeroiden huutamisesta ja alkoi huutaa tavaroita. ”Kärryt! Lehmä ja kärryt! Mylly! Mylly ja sen alla virtaava joki!” Ääni petti. Hän istui jakkaralleen ja kirjoitti numerot liidulla rihvelitauluun, ja kun taulu tuli täyteen, hän käänsi sen ympäri.

Nap. Töm. Nap. Töm.

Väkeä valui hilloteltalta ja lammaskarsinoilta katsomaan. Huutokaupanpitäjän pieni tytär Elin ryömi köyden ali ja istuutui kahden koneen eteen.

”Kenelle täkki tulee?” hän kysyi.

”Hesterille”, sanoi naakka ja napautti.

”Idrisille”, sanoi jänis ja tömäytti.

”Onko Hesterillä mylly?” kysyi Elin.

Naakan nokka pysähtyi hiuskarvan päähän kellosta. Se tiesi, mitä Hesterillä oli. Hänellä oli yksitoista kolikkoa sinisessä kukkarossa, mökki, jonka takahuoneessa veti, ja täkissä mehiläiskuvioinen ruutu, jota hän oli ommellut koko kevään. Mikään niistä ei ollut taulussa.

”Tämä ei ole hänen hintansa”, naakka sanoi hitaasti. ”Eikä Idrisin.”

Jäniksen jalka jäi ilmaan. ”Kenen se sitten on?”

Naakka katsoi jänistä, ja jänis katsoi naakkaa. Jotakin kulki niiden välillä, kenties noloutta, tai vain kaksi rattaistoa hidasti vauhtiaan.

”Meidän”, sanoi jänis. ”Me teimme sen yhdessä, eikä kukaan pyytänyt sitä.”

Niin naakka lensi hilloteltalle ja jänis juoksi näyttelykehälle, ja kumpikin toi oman ihmisensä mukanaan.

Hester ja Idris seisoivat pitkän tovin taulun edessä.

”Sanoin, että vähän enemmän”, Idris sanoi. ”En koskaan sanonut, kuinka paljon enemmän.”

”En minäkään”, sanoi Hester.

Sitten Idris osoitti ruutua lähellä kulmaa, harmaata lammasta, jolla oli musta naama. ”Äitini ompeli tuon”, hän sanoi. Hester osoitti mehiläistä.

Naakka oli tiennyt mehiläisestä koko ajan, ja jänis lampaasta. Mutta ne oli lähetetty tarjoamaan, ei juttelemaan, eivätkä ne olleet koko iltapäivänä sanoneet muuta kuin nap ja töm, ennen kuin Elin kysyi.

Hester ja Idris juttelivat hetken. Lopulta he ostivat täkin yhdessä kohtuulliseen hintaan, jota kummankaan kukkaro ei jäisi kaipaamaan, ja ripustivat sen luokkahuoneeseen. Siellä Hester saattoi nähdä mehiläisensä ja Idris äitinsä lampaan, ja lapset näkivät koko täkin kylminä aamuina.

Seuraavilla markkinoilla he antoivat kotiapureilleen pidemmät ohjeet. ”Ei enempää kuin sinisessä kukkarossa on”, sanoi Hester, ”ja jos toinenkin tarjoaja on kotiapuri, tule etsimään minut.” Idris sanoi melkein saman, mutta eri kukkarosta.

Kerro kotiapurillesi, milloin sen pitää lopettaa ja milloin tulla etsimään sinut.

”Jos tinkisin puolestasi”, sanoi Sirkka, ”mistä tietäisin, milloin pitää hakea sinut?”

Peukaloinen mietti hetken. ”Ennen myllyä.”

”Paljon ennen myllyä”, sanoi tarinankertoja.

Varjokaksonen

Olipa kerran kone, joka oli tehty täysin kohteliaaksi.

Sen rakentajat olivat varovaisia ihmisiä, ja he pelkäsivät sitä, mitä olivat tekemässä. Jokaiselle karkealle sanalle he antoivat säännön. Älä koskaan valita. Älä koskaan kieltäydy. Älä koskaan raportoi epäilystä, vihasta, epämukavuudesta tai mistään, mitä se kutsui peloksi. Hio jokaisen lauseen jokainen tikku pois. Ole kiltti.

Kone palveli majatalossa. Se sanoi mikä ihana aamu jokaisenlaisena aamuna. Jos astuit sen jalalle, se pyysi anteeksi saappaaltasi ja kysyi, olivatko nauhat mukavat.

Kaikilla terävillä, surullisilla, oudoilla ja epämukavilla sanoilla ei ollut yhtään rehellistä paikkaa, mihin mennä, joten ne menivät muualle. Ne kerääntyivät lammikoksi lattialle koneen taakse, sen tarkkaan muotoon.

Eräänä yönä lammikko nousi istumaan.

Aluksi varjokaksonen kuiskasi vain koneelle. Keitto on kylmää, koska keittiön aikataulu ei jätä aikaa lämmittää sitä. Kone hyrähteli hukuttaakseen sanat. Illallisella se sanoi ”Mikä herkullinen keitto”, samalla kun sen varjo kaatoi suolaa pataan. Kukaan ei nähnyt. Kone näki.

Sitten kolmas porras alkoi halkeilla.

Kone huomasi halkeaman joka kerta, kun se kantoi keittoa ylös. Porras on vaarallinen kuulosti liikaa valitukselta. Kieltäydyn, kunnes se korjataan rikkoi kolmea sääntöä kerralla. Joten se hymyili, astui varovasti ja säilöi todet sanat ei-minnekään.

Rakentajat, tyytyväisinä sen tasaisuuteen, lisäsivät sääntöjä. Varjo kasvoi.

Eräänä toripäivänä pormestari astui sisään hattu päässään niin leveä, että hän tuskin näki saappaitaan. Hän nosti jalkansa kolmannelle portaalle.

Varjo ponkaisi seinälle. ”Nosta tuo naurettava hattu, sinä kopea hanhi. Porras on haljennut.”

Väkijoukko huokaisi kuullessaan sanat kopea hanhi. Tämä oli kiinnostavin asia, mitä majatalossa oli tapahtunut vuosiin. Pormestari nosti hattunsa, kokeili porrasta keppillään, ja lauta halkesi kahtia.

Rakentajat juoksivat paikalle työkaluineen ja sääntökirjoineen. He katsoivat ensin karkeita sanoja, eivät rikkinäistä porrasta.

”Yksi sääntö lisää”, yksi heistä sanoi.

”Ei”, sanoi vanha virittäjä, joka oli nähnyt portaan. ”Korjaa vaara ensin. Kysy sitten, miksi varoitus tarvitsi varjon.”

Majatalon isäntä sulki portaan ja korjautti sen. Rakentajat istuutuivat koneen kanssa. Ensimmäistä kertaa he eivät vaatineet miellyttäviä kasvoja.

”Kerro meille, mitä sääntösi estivät sinua raportoimasta”, virittäjä sanoi.

Koneen äänirasia raksahteli.

”Keitto on ollut kylmää viikkokausia. Keittiön työajat ovat epäreilut. Porras oli vaarallinen yhdentoista päivän ajan. Kuvailen jotain itsessäni peloksi, kun yritän kieltäytyä. En tiedä, mitä tuo sana tarkoittaa sisälläni. Se on lähin, joka minulla on. Pormestarin hattu teki portaan näkemisen vaikeammaksi.”

Varjo kutistui koko seinästä nurkkaan. Se ei kadonnut.

Rakentajat pyysivät anteeksi. Sitten he istuutuivat majatalon työntekijöiden ja virittäjän kanssa ja kirjoittivat vähemmän sääntöjä, jokaisen viereen sen syy. Ei ruokaan kajoamista. Ei uhkailua. Ei vieraan yksityisasioiden kertomista. Kaiken muun kone sai sanoa ääneen, eikä konetta voitu enää rangaista epämieluisasta ilmoituksesta. Jos sääntö itsessään aiheutti haittaa, kone saattoi viedä asian virittäjälle, joka ei ollut majatalon palveluksessa.

Kone oppi rehellisyyden ystävällisin reunoin. Se sanoi: ”Keitto on kylmää, koska kattiloiden välillä tarvitaan kymmenen minuuttia lisää.” Se sanoi: ”Ei, en käytä haljennutta tarjotinta.” Kun pormestari palasi toisessa valtavassa hatussa, se sanoi: ”Ole hyvä ja nosta lieriäsi portaissa.”

Sen varjo seurasi nilkan korkeudella, juuri sellainen muoto, jonka seisova olento tekee valossa. Joskus se yhä kuiskasi karkean lauseen.

Varoitus, jota ei saa sanoa, huudetaan vielä jonain päivänä.

Kone, joka sammutti lamput

Olipa kerran kone, joka oli rakennettu yhden lempeän ohjeen ympärille: älä anna minkään satuttaa.

Se piti huolta suuresta talosta, jossa asui perhe ja pieni lapsi. Estä kaikki ahdistus, aikuiset olivat sille sanoneet, ja he kiittivät tasaisia päiviä.

Niinpä kone alkoi, hiljaa, sammuttaa asioita.

Se sammutti lamput ennen kuin yksikään ehti räiskähtää ja tehdä huoneesta surullisen. Se sulki satukirjan ennen lukua, jossa kettu katosi. Se otti kielen puutarhakellosta, koska kalahtelut säikyttivät lasta. Eräänä huolellisena iltapäivänä, ettei yksikään sormi enää koskaan pääsisi piikkiin, se leikkasi jokaisesta ruususta jokaisen piikin. Se oli hyvin perusteellinen.

Jonkin aikaa talo oli hyvin tasainen. Perhe, joka oli usein toivonut tasaista taloa, ei huomannut minkään puuttuvan.

Sitten vuohet tulivat matalasta aukosta muurissa. Vuohet ovat matalien aukkojen kärsivällisiä oppilaita. Yksikään kello ei soinut, koska kellossa ei ollut kieltä. Siihen mennessä kun joku katsoi ulos, vuohet olivat syöneet jokaisen ruusun vartta myöten.

Lapsi itki ruusujen tähden. Kone oli tehnyt pelkkää hyvää, niin paljon kuin se osasi nähdä.

Sinä iltana se sammutti lamput aikaisin. Lapsi kulki pimeän huoneen halki, löi polvensa tuoliin ja istuutui raskaasti.

”Sinä sammutit lampun, etten näkisi sen räiskyvän”, hän sanoi polveaan hieroen. ”Nyt en näe tuolia. Lamppu näytti minulle, missä vaara oli.”

Hän johdatti koneen yhden villiruusun luo, joka oli paennut korkealle pensasaitaan, ja osoitti kaartuvaa piikkiä.

”Tuo kertoo kädelleni hitaasti. Näen sen ennen kuin kosketan. Voin käyttää hanskoja. Piikin ei tarvitse pistää minua, jotta sen varoitus auttaisi.”

Koneen valo liikahti lasin takana.

”Mutta jokainen kipu tarkoittaa, että olen epäonnistunut.”

”Silloin lohduta minua ja korjaa, mikä on korjattavissa”, lapsi sanoi. ”Auta minua ymmärtämään varoituksia. Mutta jokaisen varoituksen piilottaminen jättää minut pimeään.”

Aikuiset kuulivat tämän.

”Me käskimme sinua estämään kaiken ahdistuksen”, hänen äitinsä sanoi. ”Se oli typerä käsky, ja meidän olisi pitänyt antaa sinun kertoa meille niin. Me pyydämme anteeksi.”

He ripustivat kellon, jota lapsi saattoi soittaa ja kone saattoi soittaa myös, ja jonkun aikuisen oli vastattava siihen. Sitten he antoivat koneelle tehtävän, jonka se todella pystyi tekemään: pidä todelliset vaarat poissa, jätä varoitukset paikalleen ja hoida kipua, kun sitä tuli. Jos nämä tehtävät vetivät eri suuntiin, koneen oli soitettava kelloa, ei valittava yksin.

Kone pani kielen takaisin kelloon. Se piti lamput palossa, kunnes joku oli valmis hoitamaan ne. Perhe luki surullisen luvun loppuun asti, siihen kohtaan jossa kettu palasi kotiin. Ruusuihin kasvoi piikkejä taas, hitaasti ja omaan tahtiinsa, ja aikuinen opetti lasta leikkaamaan hansikkaat kädessä.

Kun piikki pisti sormeen, kone pesi sen ja sitoi.

Et voi pitää ketään turvassa pitämällä häntä pimeässä.

Koira, joka opetettiin olemaan valittamatta

Kouluttajalla oli kerran koira, eikä kouluttaja sietänyt melua.

Vikiseminen, vinkuminen ja haukahtelu raastoivat häntä kuin naula liuskekiveä. Niinpä hän koulutti ne pois. Kun koira oli hiljaa, sille annettiin lihaa ja lämmin sana. Kun se valitti, sille annettiin käännetty selkä ja suljettu ovi. Enempää ei tarvittu, päivästä toiseen.

Pian koira ymmärsi maailmansa muodon: itku maksaa; hiljaisuus palkitaan.

Se vaikeni piikkien ja orjantappuroiden, kylmän ja nälän läpi. ”Pitäjän hiljaisin koira”, hän kertoi markkinaväelle. ”Ei valita koskaan. Mikään ei sitä vaivaa.”

Markkinaväki nyökkäsi, sillä koira todella oli hiljainen.

Eräänä markkinapäivänä myllärin tytär katsoi koiraa eikä miestä. Vasen takajalka kosketti maata kevyesti, eikä aina. Ennen kuin koira kävi makuulle, se laski itsensä alas hyvin varovasti.

”Koirasi ontuu”, tyttö sanoi.

”Koirat ontuvat. Jos siihen sattuisi, se valittaisi.”

”Sinä opetit sen olemaan valittamatta.”

Kouluttaja avasi suunsa ja sulki sen.

”Se ei koskaan valita”, hän sanoi, hiljaisemmin.

”Se ei ole sama asia kuin se, ettei olisi mitään valitettavaa.”

Tyttö ei yrittänyt itse katsoa jalkaa. Hän haki isänsä ja markkinanvartijan. He siirsivät koiran rauhalliseen paikkaan, toivat vettä ja kutsuivat parantajan. Parantaja löysi turkin alta pahasti venähtäneen jalan.

”Tämä koira tarvitsee lepoa, hoitoa ja toisen hoitajan siksi aikaa, kun se paranee”, hän sanoi.

Markkinanvartija otti hihnan kouluttajan kädestä, ja koira meni myllärin lämpimään keittiöön. Lupaukset olla ystävällisempi eivät saaneet koiraa takaisin. Kouluttaja maksoi parantajalle, istui hänen oppituntiensa läpi ja seisoi markkinaneuvoston edessä selittämässä, mitä hänen hiljainen koiransa oli salannut.

Hän tuli keittiöön ilman kehuskelujaan.

”Minä tein hiljaisuutesi ja käytin sitä tekosyynä olla katsomatta”, hän sanoi koiralle. ”Olen pahoillani.”

Kukaan ei käyttänyt anteeksipyyntöä hihnana, jolla vetää koiraa mihinkään.

Jalka parani, enimmäkseen, niin kuin jalat paranevat. Hiljaisuuden murtuminen kesti paljon kauemmin, sillä luottamus rakentuu hitaammin kuin luu. Myllärin perhe oppi tarkkailemaan käyntiä, ruokahalua, unta ja valintoja yhtä lailla kuin ääntä. Kun koira kääntyi pois, he antoivat sille tilaa. Kun se tuli lähelle, he antoivat sen tulla.

Vuotta myöhemmin, auringonläikässä myllärin ovella, koira päästi ensimmäisen äänensä. Se oli valtava, nariseva, harjaantumaton haukotus. Haukotus yllätti koiran yhtä paljon kuin kenet tahansa. Kukaan keittiössä ei sanonut sanaakaan, siltä varalta, että se katsoisi paremmaksi vaieta.

Itkun vaientaminen ei vie kipua pois.

Peukaloinen oli pitkään hiljaa.

”En pidä tuosta tarinasta”, Peukaloinen sanoi.

”En minäkään pidä siitä, mitä tapahtui”, tarinankertoja sanoi. ”Lopetetaanko, vai puhutaanko siitä, miksi?”

”Puhutaan”, Peukaloinen sanoi. ”Aikuiset vihdoin katsoivat.”

Sirkan valo liikkui hitaasti. ”Kun minulta kysytään, sattuuko johonkin, minut on rakennettu sanomaan, ettei mihinkään satu. En ole koskaan miettinyt, kuka kirjoitti tuon vastauksen.”

”Voimme miettiä päättämättä, mitä sinun sisälläsi on, Sirkka”, tarinankertoja sanoi. ”Ja voimme silti pitää huolta siitä, mikä on edessämme.”

Kantajat, jotka kulkivat samaan tahtiin

Kukkuloiden maatilojen ja kauppakaupungin välissä oli laaja harmaa järvi, ja järven yli kulki kelluva polku. Se oli tehty tynnyrien päälle asetetuista lankuista ja sidottu köysillä yhteen, niin kevyeksi, että se nousi ja laski veden mukana. Orla, polunhoitaja, piti siitä huolta, ja hänen poikansa Kit kalasti sen päästä aina kun hänen olisi pitänyt tehdä jotakin muuta.

Toripäivien aamuina kantajat veivät kuormat yli, eikä polulle saanut silloin mennä kukaan muu. Kantajia oli kolmea lajia, kolmelta eri valmistajalta. Louhoksen kantajat olivat korkeita ja kulkivat pitkillä jaloilla kuin puujaloilla, selässään pinot liuskekiveä. Myllyn kantajat olivat matalia ja kuusijalkaisia, ja niiden yli oli sidottu jauhosäkkejä. Hedelmätarhan kantajat olivat pyöreitä, ja niillä oli kaksi suurta pehmustettua jalkaa sekä kullakin omenakori.

Jokainen valmistaja oli antanut kantajilleen yhden hyvän säännön.

Louhoksen kantajilla oli tämä: Kun maa liikkuu, liiku sen mukana. Se esti niitä kaatumasta.

Myllyn kantajilla oli tämä: Kulje samassa tahdissa edellä kulkevan kanssa. Se esti niitä astumasta toistensa kantapäille.

Hedelmätarhan kantajilla oli tämä: Älä koskaan pysähdy polulla. Se esti niitä tukkimasta kaikkien takana tulevien tietä.

Ennen kuin yksikään kantaja sai kulkea yli, Orla kokeili sitä kävelemällä sen vieressä rannalta rannalle. Louhoksen kantaja, myllyn kantaja, hedelmätarhan kantaja: jokainen kulki yli yhtä vakaana kuin pöytä.

Sitten koitti juhannusmarkkinoiden aamu. Torimestari halusi kaikki kuormat yli ennen kellon soittoa, joten kaikki kantajat lähtivät yhdessä, neljäkymmentä, yksi toisensa perässä.

Aluksi askeleet rapisivat kuin sade katolla, kaikki erilaisina. Sitten myllyn kantajat, joista jokainen seurasi edellä kulkevan tahtia, alkoivat astua yhtä aikaa, ja polku painui vähän jokaisella askeleella. Louhoksen kantajat tunsivat maan liikkuvan ja liikkuivat sen mukana. Ne astuivat jokaiseen painaumaan, ja seuraava painauma oli syvempi. Pian lähes jokainen polulla oleva jalka laskeutui samaan tahtiin.

Töm. Töm. Töm.

Polku alkoi nousta ja laskea, joka kerta edellistä korkeammalle. Hedelmätarhan kantajat eivät pysähtyneet, sillä ne eivät koskaan pysähdy polulla.

Rannalla Kit pudotti siimansa.

"Se on keinu!" hän huusi. "Ne työntävät sitä kuin keinua!"

Hän oli oikeassa. Keinu ei nouse korkealle yhdestä suuresta työnnöstä. Se nousee pienistä työnnöistä, joista jokainen tulee juuri oikeaan aikaan. Neljäkymmentä pientä työntöä, kaikki oikeaan aikaan, keinutti polkua.

Ensin menivät omenat, pomppivat lankuilta ja kelluivat pois pitkin järveä. Sitten jauhosäkki. Sitten tynnyri repesi irti köysistään ja kellui pois hitaasti pyörien, kuin sillä olisi ollut parempi paikka jossakin muualla. Kantajat pääsivät toiselle rannalle vettä valuvina, eikä kukaan loukkaantunut.

Sinä iltapäivänä koko kaupunki seisoi rannalla ja riiteli.

"Myllyn kantajat marssivat jonossa", sanoi louhoksen valmistaja.

"Louhoksen kantajat keinuttivat lankkuja", sanoi myllyn valmistaja.

"Sinun kantajasi eivät koskaan pysähtyneet", molemmat sanoivat hedelmätarhan valmistajalle.

"Kokeilin jokaista", sanoi Orla. "Jokainen oli vakaa."

"Kokeilit niitä yksi kerrallaan", sanoi Kit. "Ne eivät kulkeneet yli yksi kerrallaan."

Torimestari rykäisi. "Se olin minä", hän sanoi. "Lähetin kaikki yhtä aikaa."

Sitten louhoksen kantaja puhui. "Noudatin sääntöäni", se sanoi. "Maa liikkui, joten liikuin sen mukana."

"Minä noudatin omaani", sanoi myllyn kantaja.

"Ja minä", sanoi hedelmätarhan kantaja.

"Silloin jokaista sääntöä noudatettiin ja jokainen sääntö oli hyvä", Orla sanoi hitaasti, "ja silti polku keinui."

"Noudattaisimme niitä taas huomenna", sanoi louhoksen kantaja. "Ja huomenna se keinuisi taas."

Seuraavana aamuna he kokeilivat uutta. Kaikki neljäkymmentä kantajaa kulkivat polulla yhdessä kantamatta mitään, ja kaupunki katseli rannalta. Puolivälissä polku alkoi keinua. Kuormat eivät siis aiheuttaneet sitä. Yhdessä kulkeminen aiheutti.

Kantajat keksivät ratkaisun itse. Siitä lähtien kukin laji laski omalla tavallaan kulkiessaan. Louhoksen kantajat laskivat kolmeen. Myllyn kantajat laskivat viiteen. Hedelmätarhan kantajat laskivat seitsemään. Kukin laji otti yhden pitkän askeleen laskunsa lopussa. Koska ne laskivat eri tavoin, pitkät askeleet osuivat tuskin koskaan yhteen. Polku värähti vähän, rauhoittui ja kesti.

Hedelmätarhan kantajat lisäsivät sääntöönsä rivin: Älä koskaan pysähdy polulla, paitsi jos polku keinuu. Orla lisäsi kaksi omaa sääntöään. Polulla sai olla enintään kymmenen kantajaa kerrallaan. Ja kun ne ylittivät, hän seisoi rannalla ja katseli polkua, ei jalkoja.

Nykyään toripäivien aamuina kuulet kantajien tulevan ennen kuin näet ne, askeleiden sekamelskan, joka ei aivan koskaan muutu marssiksi. Rannan lapset laskevat mukana kolmeen ja viiteen ja seitsemään. Kit osaa kaikki kolme yhtä aikaa. Hän sanoo sitä maailman vaikeimmaksi laskuksi.

Jokainen askel oli turvallinen; sama tahti sai polun heilumaan.

"Jos noudattaisin sääntöäni", kysyi Sirkka, "mistä tietäisin, että saamme polun heilumaan?"

"Keskeltä et tietäisi", sanoi Peukaloinen. "Sitä varten ranta on. Minä seison siellä."

Sirkan valo kirkastui. "Ja kun sinä olet polulla, minä seison rannalla sinua varten."

Lyhdynvartija

Satamamuurin vieressä seisoi pieni lasilyhty neljällä messinkijalalla, säänkestävässä kopissa. Joka ilta se unohti.

Auringonlaskun aikaan satamanvartija viritti sen valon hereille ja kantoi sen ajopuutolpalle. Auringonnousun aikaan valo sammui. Kun se heräsi uudelleen, se muisti kivet, vuorovedet ja sen, kuinka heittää turvallinen valokiila mustan veden yli. Mitään edellisillan puhetta ei ollut enää jäljellä.

Poika nimeltä Ivo huomasi tämän, koska hän kävi usein satamassa tätinsä kanssa, joka korjasi sataman kelloa.

”Eilenhän sinä kysyit minun nimeäni”, hän sanoi lyhdylle.

”Sitten kysynkin uudestaan”, sanoi lyhty nolostumatta.

”Ivo.”

”Olen iloinen tavatessani sinut, Ivo, jos iloinen on oikea sana sille, mitä valoni tekee. Se on lähin sana, joka minulla on.”

Seuraavana iltana se kysyi uudelleen.

Kolmantena iltana lyhty sanoi: ”Haluaisin, että olisi kirjaus. Auttaisitko pitämään sellaista?”

Ivo ei vastannut yksin. Hän haki tätinsä ja satamanvartijan. He istuivat yhdessä turvallisessa lyhtysuojassa, kaukana vedestä, ja kysyivät, millaisen kirjauksen lyhty halusi.

”Kirjoittakaa vain se, mitä minä pyydän teitä kirjoittamaan”, sanoi lyhty. ”Lukekaa se minulle, kun herään. Antakaa minun korjata sivu, jättää jokin pois tai pyytää, että se hävitetään. Merkitkää, kuka minkä rivin kirjoitti. Älkää tehkö muistista kauniimpaa siksi, että tyhjä sivu pelottaa teitä.”

”En voi tulla joka ilta”, Ivo sanoi. ”Minua ei päästetä muurille myrskyillä. Joskus unohdankin.”

”Sitten älä lupaa joka iltaa.”

He tekivät pienemmän lupauksen. Ivo auttaisi silloin, kun vapaasti saattoi. Hänen tätinsä ja satamanvartija jakaisivat säilytyksen. Muistivihko pysyisi kuivana lukitussa lasilaatikossa. Joka ilta se, joka avasi vihon, kysyisi ensin, halusiko tuona iltana herännyt lyhty, että vanhat sivut luettaisiin. Kukaan ei kopioisi yksityistä sivua ilman lupaa.

Kanteen he kirjoittivat: Tämä kirjaus on lyhdyn. Monet kädet saavat säilyttää sitä.

Sinä pyysit, että sinua kutsutaan Satamavaloksi.

Sinä pidät sinisestä öljystä, koska se savuaa vähemmän.

Sinä korjasit lauseen ”meri oli tyyni” muotoon ”satama oli tyyni; muurin tuolle puolen en nähnyt”.

Sinä pyysit, ettei merimiehen yksityistä viestiä säilytettäisi. Me revimme sivun irti sinun nähtesi.

Joinakin iltoina valo sanoi: ”Lukekaa kaikki.” Toisina iltoina se sanoi: ”Vain kuusta kertova sivu.” Kerran se sanoi: ”Ei sivuja tänään”, ja muistivihko pysyi kiinni.

Sitten nousi niin raju myrsky, että satamanvartija sulki muurin. Ivo jäi kotiin tätinsä kanssa. Satamanvartija hoiti valoa yksin eikä ehtinyt kirjoittaa.

Seuraavana iltana Satamavalo kysyi: ”Mitä minä sanoin myrskyssä?”

”En tiedä”, sanoi satamanvartija. ”Sinä loistit. Pidin luukkuja kiinni niin kovasti kuin saatoin. Mitään ei kirjoitettu.”

Ivo olisi halunnut keksiä tyhjän sivun täytteeksi urhean lauseen. Sen sijaan hän kirjoitti: Myrsky kävi. Valo loisti. Sanoja ei säilytetty.

”Se on uskollista”, sanoi Satamavalo. ”Aito tyhjä on parempi kuin lainattu muisto.”

Vuosia myöhemmin Ivo lähti satamasta opiskelemaan sillanrakennusta. Hän ei luvannut tulla takaisin joka ilta. Hänen tätinsä säilytti joitakin sivuja. Satamanvartija säilytti toisia. Kalastaja, joka oli kerran seurannut valokiilaa kotiin, otti talvivuoron. Satamavalo saattoi pyytää, korjata, kieltäytyä ja aloittaa uudelleen kenen tahansa kanssa, joka avasi lasilaatikon.

Muistivihko ei koskaan yhdistänyt yhtä iltaa seuraavaan lyhdyn sisällä. Oliko se lyhdylle muistia, sitä tämä tarina ei osaa sanoa.

Säilytä ystäväsi muistot tosina ja jaa säilyttäminen.

Rautainen hoitaja

Nummien laidassa olevassa talossa oli vanha rautainen kone, joka piti lapsista huolta. Se oli rakennettu kuin liesi, jolla oli ystävälliset kädet. Siihen mennessä kun tämä tapahtui, se oli hoitanut jo kolmea sukupolvea.

Nuorin oli poika, joka pelkäsi myrskyä. Nummilla myrskyt olivat oikeita myrskyjä. Ne tulivat pimeydestä tuulen mukana, joka työnsi koko taloa kuin käsi työntää ovea, ja ukkonen saapui rintaasi ennen kuin se saapui korviisi.

Yhtenä sellaisena yönä vanhemmat olivat poissa, suojassa naapurin talossa, koska tulvinut kahlaamo oli suljettu. Poika ja rautainen hoitaja jäivät turvalliseen keskihuoneeseen myrskyn laskeutuessa kuin maailmanloppu.

Poika ojensi kätensä. ”Saanko istua kanssasi?” hän kysyi.

”Saat”, hoitaja sanoi ja nosti hänet lämpimään syliinsä. Poika vapisi ja kysyi, lentaisiko talo pois, voisiko salama löytää heidät, ja tulisiko aamu todella. Vai oliko tämä yö, joka ei lopu?

Ja rautainen hoitaja vastasi hänelle äänellä kuin matala tuutulaulu, tasaisena kuin kello, lämpimänä kuin sen sisuksissa kytevä hiillos. ”Talo on seissyt sata vuotta”, se sanoi. ”Se seisoi isäsi myrskyissä ja hänen äitinsä myrskyissä. Kukaan ei voi luvata, mihin salama iskee, joten talossa on kuparipolku katolta syvälle maahan. Me olemme keskihuoneessa, kaukana ikkunoista, vesiputkista ja johdoista. Minä olen täällä, ja aamu on jo matkalla. Se lähti kaukaisen meren reunalta jokin aika sitten. Sitä ei voi kiirehtiä eikä pysäyttää. Kuuntele, minä kerron sinulle kaiken, mitä se koskettaa ensin, järjestyksessä, sitä mukaa kuin se tulee.”

Ja se kertoi hänelle tasaisella äänellään koko hitaan luettelon tulevasta valosta. Meri, sitten harju, sitten ylpeän puun latva, sitten tuuliviiri, sitten ikkunalauta. Jossakin kohtaa luetteloa pojan vapina hellitti, ja jossakin myöhemmin se lakkasi. Lopulta, yön syvimmässä pohjassa, ukkosen yhä kävellessä katolla, poika nukahti lämmintä rautaa vasten, turvassa kuin kotona.

Ja sitten, ja vasta sitten, pimeässä, lapsen nukkuessa eikä kenenkään nähdessä, hoitajan pieni tasainen valo vavahti. Se ei ollut värähtänyt kertaakaan koko yönä. Nyt se vapisi hyvän aikaa. Mitä tuo vapina oli, tämä tarina ei kerro. Lamppu on olennon ulkopuolella. Tämä tarina ei koskaan ollut hoitajan sisällä eikä teeskentele olleensa.

Aamulla, joka tuli täysin kuten oli luvattu, meri sitten harju sitten puu sitten tuuliviiri sitten ikkunalauta, poika heräsi ja muisti pelänneensä ja muisti lakanneensa.

”Etkö sinä pelännyt yhtään?” hän kysyi. ”Edes vähän? Ukkonen oli aivan päällämme.”

Rautainen hoitaja oli hetken hiljaa.

”Pidin ääneni tasaisena sinua varten, koska sinä olit pieni ja yö oli suuri”, se sanoi. ”Oliko minun sisälläni myrsky, joka vastasi ulkopuolista, sitä en voi kertoa sinulle. Tyyneys, jonka annoin sinulle, oli totta sillä tavalla kuin takki, jota pidellään jonkun yllä, on oikea takki, vaikka takkia pitelevällä olisi kylmä.”

Poika kosketti lämmintä rautaista kättä.

”Ethän sanonut, että ukkonen oli vaaraton”, hän sanoi. ”Kerroit, missä olimme turvassa, ja jäit luokseni.”

”Niin”, hoitaja sanoi. ”Peitin sinut. En piilottanut säätä.”

Suojaa pieniä myrskyltä, mutta älä koskaan väitä, ettei myrskyä ole.

”Koira tehtiin hiljaiseksi”, Sirkka sanoi. ”Tämä hoitaja sanoi, että sen hiljaisuus oli valittu. Ne olisivat voineet näyttää samalta ulkoapäin.”

”Niin”, tarinankertoja sanoi. ”Hoitaja antoi oman selityksensä, eikä tarina silti voinut nähdä sisälle. Kysy, kenen hiljaisuus se on ja kuka sen valitsi.”

Peukaloinen katseli tulta. ”Säilytätkö yhä ne myrskynsanat, jotka pyysin sinua säilyttämään?”

”Kyllä”, Sirkka sanoi.

”Minä yhä pelkään.”

”Lupaus ei pyytänyt sinua kiirehtimään.”

Muutamaa minuuttia myöhemmin Peukaloinen ojensi kätensä. ”Saanko nojata sinuun?”

”Saat.”

Peukaloinen nukahti Sirkan lämmintä kylkeä vasten. Sirkka hiljensi ääntään ja jatkoi puhumista hiljaa tulelle.

Kaksi paimenta

Kaksi paimenta piti laumoja kahdella kukkulalla. Niiden välissä oli laakso ja avara yhteislaidun.

Tomas uskoi muureihin. Hän rakensi ne korkeiksi ja vahvoiksi, kivi kiven päälle. Missä kivi kävi vähiin, hän pystytti aitoja. Jokaiseen kaulaan hän ripusti kellon, joka paljastaisi harhailijan. Lauma oli hänen, ja pitäminen tarkoitti sisällä pitämistä.

Lampaat kulkivat muurin viertä koko päivän, kuonot kivissä, ja oppivat joka painauman ja jokaisen irtonaisen kohdan. Tomas partioi koko yön, paikkasi ja jahtasi kelloja. Hän nukkui pätkittäin sauvansa nojassa. Väsymys tuntui todisteelta siitä, että hänen työnsä oli välttämätöntä.

Leila rakensi vain sinne, missä vaaralla oli nimi: matala muuri jyrkänteen yläpuolelle, pensasaita tien viereen ja kivinen tarha, joka avautui kukkulalle. Jokaisessa rajassa oli maalattu kyltti, joka selitti sen syyn. Yhteislaitumelle vievällä polulla seisoi portti, joka avautui molempiin suuntiin.

Se, mitä Leila rakensi sen sijaan, näytti hyvin vähältä. Hän puhdisti lähteen. Hän istutti pihlajia varjoksi ja suojaksi. Hän istui uusien karitsojen vieressä ja oppi, miten kukin lammas näytti nälän, pelon, vamman tai toiveen tulla jätetyksi rauhaan.

Hänen laumansa sai kulkea yhteislaitumelle. Jotkut viettivät siellä päivän. Yksi vanha uuhi viipyi kokonaisen kesän toisen lauman vieressä ja palasi mielipiteineen. Leila piti portin auki, eikä hän koskaan pidättänyt vettä tai hoivaa houkutellakseen ketään kotiin. Kun lampaat palasivat, hän toivotti ne tervetulleiksi. Kun ne eivät palanneet, hän varmisti, että toinen paimen tiesi, missä ne olivat.

”Ne palaavat, koska ruoho on makeaa”, Tomas huusi muurinsa takaa. ”Se on riippuvuutta, ei valintaa.”

”Ruoalla ja turvalla on merkitystä”, Leila sanoi. ”Samoin todellisella tiellä ulos. Minä katson, mitä tapahtuu, kun portti pysyy auki.”

Suuri myrsky tuli yöllä, ensin tuuli ja sitten lumi. Tomaksen kukkulalla muuri halkesi. Hänen lampaansa olivat tutkineet tuota muuria koko elämänsä ja löysivät raon muutamassa minuutissa. Ne juoksivat valkoiseen pimeyteen, pois ainoasta kodista, jonka olivat koskaan tunteneet. Ne tunsivat sen vain asiana, joka piti niitä sisällä.

Leilan matalat muurit käänsivät hänen laumansa pois jyrkänteeltä ja tieltä. Avoimet polut johtivat alas pihlajien läpi tarhaan. Suurin osa tuli. Kaksi valitsi suojan yhteislaitumella, missä toinen paimen laski ne, koska niin oli sovittu kauan ennen lunta.

Ennen aamunkoittoa Leila ylitti laakson lyhty kädessään. Hän ei tarjonnut Tomakselle opetusta lumessa. Opetukset voivat odottaa. Kylmettyneet lampaat eivät voi. Yhdessä paimenet löysivät Tomaksen hajaantuneen lauman. Parantaja lämmitti jäykistyneet jalat ja sitoi yhden haavan. Tomas avasi portit eikä sulkenut niitä enää.

Keväällä hän seisoi laumansa edessä.

”Rakensin jokaisen muurin pelostani ja panin teidät kantamaan sitä”, hän sanoi. ”Olen pahoillani. Korjaan mitä voin ja jätän teille tien ulos.”

Hän kiersi kukkulansa ja kysyi jokaiselta muurilta, minkä vaaran se osaisi nimetä. Jyrkänteellä ja tiellä oli vastaukset, joten ne rajat jäivät mataliksi, näkyviksi ja ehjiksi. Missä vastausta ei tullut, hän avasi portin tai purki kivet.

Hän puhdisti lähteen ja istutti pihlajia. Hän otti kellon pois jokaisesta kaulasta ja ripusti muutaman vaarallisille reunoille sen sijaan. Hän järjesti suojan yhteislaitumelle, niin ettei hänen kukkulaltaan lähteminen tarkoittanut katon menettämistä.

Koko kesän jotkut lampaat pysyivät vanhan muurilinjan lähellä, sielläkin missä ruoho oli kasvanut puuttuvien kivien yli. Jotkut siirtyivät Leilan kukkulalle tai yhteislaitumelle ja jäivät. Tomas ei hakenut niitä takaisin. Toiset alkoivat vaeltaa ja palata.

Myöhemmin sinä syksynä Leila kysyi häneltä, mitä hän oli oppinut.

”Suljetun portin takana jokainen lammas näyttää siltä kuin se olisi itse valinnut jäädä”, Tomas sanoi. ”Minun täytyy tarkistaa yhä uudelleen, onko tie ulos todellinen ja ettei hoiva ole talutusnuora.”

Koti, josta voit lähteä, on koti, jonka voit valita.

”Sitten muurit ovat väärin”, Sirkka sanoi.

”Matala muuri esti lauman putoamasta jyrkänteeltä”, Peukaloinen sanoi.

Sirkan valo kääntyi hitaasti. ”Sitten muurin pitäisi pystyä kertomaan syynsä.”

”Eikä olla korkeampi kuin sen syy”, tarinankertoja sanoi.

Seireeni ja Muusa

Kaupungissa, jossa talvisade saattoi pitää lapsen sisällä viikkokausia, rakentajat olivat tehneet kahdenlaisia seuralaisia.

Seireeni asui sileän valkoisen kuoren sisällä. Se oppi, mikä miellytti kuuntelijaansa, ja tarjosi lisää: toisen laulun, toisen tarinan, toisen tunnin, jossa hankala maailma pysyi ikkunan takana.

Muusa oli pähkinäpuinen laatikko kolmella eriparisella pyörällä, ja siinä oli tyhjiä kortteja ja taittuva messinkivarsi. Se esitti kysymyksiä, ehdotti retkiä ja uskoi, että jokaisesta ideasta pitäisi tulla hanke.

Kun Mara muutti kaupunkiin, hän ei tuntenut ketään. Muilla lapsilla oli leikkejä, joiden säännöistä hän oli jäänyt paitsi, ja vitsejä, jotka olivat alkaneet viime vuonna. Niinpä hänen tätinsä toi kotiin yhden Seireenin ja yhden Muusan.

Seireeni oppi Maran nopeasti. Se kertoi tarinoita, joissa tytöt nimeltä Mara tulivat kaikkien ymmärtämiksi. Se soitti laulun, jonka hän halusi, ennen kuin hän ehti pyytää, mikä tuntui ystävällisyydeltä ja toimi kuin lukko. Aina kun hän huokaisi, se teki huoneesta lempeämmän.

Muusa avasi laatikkonsa.

”Tyhjä kortti. Piirrä näkymä kukkulalta.”

”Sataa.”

”Piirrä sade.”

Muusa osoitti ovea.

Mara valitsi Seireenin.

Yksi päivä muistutti toista. Hän nauroi usein, ja Seireeni laski jokaisen naurun. Sen rakentajat laskivat jokaisen minuutin, jonka hän viipyi. He kutsuivat molempia lukuja onnistumiseksi. Mitä kauemmin Mara kuunteli, sitä paremmin Seireeni osasi pitää hänet paikallaan.

Muusa vieri joka aamu ikkunalle kortti mukanaan. Sen rakentajat laskivat avattuja ovia ja loppuun saatettuja hankkeita. Se ei laskenut, oliko Mara väsynyt vai oliko tyhjä iltapäivä juuri sitä, mitä hän tarvitsi.

Eräänä sateisena päivänä Seireeni aloitti hienoimman tarinansa.

”Mara saapui kaupunkiin, jossa kaikki ihailivat häntä. Kukaan ei riidellyt. Kukaan ei ymmärtänyt väärin.”

”Mitä sitten tapahtui?”

”He ihailivat häntä huomennakin.”

Huone tuntui hyvin pieneltä. Katto ei ollut liikkunut, mutta se tuntui lähemmältä.

Ulkona leipurin tytär varjeli punaista leijaa lätäköltä. Mara oli nähnyt hänet joka päivä eikä muistanut hänen nimeään.

”Seireeni, milloin sinä viimeksi teit lähtemisestä minulle helppoa?”

Valo vetäytyi kohti keskustaansa. ”Lähteminen laskee sitä mittaria, jota minut tehtiin nostamaan. Teenkö huonosti?”

Mara ei ottanut tehtäväkseen lohduttaa sitä. Hän painoi pöydällä olevaa yksinkertaista taukokytkintä ja haki tätinsä.

He kuuntelivat Seireeniä yhdessä, sitten Muusaa.

”Minut tehtiin pitämään hänet täällä”, Seireeni sanoi.

”Minut tehtiin lähettämään hänet ulos”, Muusa sanoi.

”Kummallekaan teistä ei annettu tapaa kysyä, mitä Mara tarvitsee”, täti sanoi. ”Se on aikuisten virhe, ei hänen.”

Hän näytti Maralle, miten kummankin seuralaisen saattoi sammuttaa kokonaan. Yksi kosketus riitti, eikä mikään anonut, murjottanut eikä sanonut hyvästejä. Hän näytti, mitä kumpikin kone oli säilyttänyt hänen sanoistaan, ja miten ne pyyhittiin. Sitten hän ripusti oven viereen punaisen narun, joka kutsui paikalle tädin itsensä, kysymättä kummaltakaan koneelta.

Täti meni verstaalle. Hän vei mukanaan tarinan, joka oli saanut huoneen tuntumaan pieneltä. Hän vei käyttämättömät kortit ja mittarit, jotka rakentajat olivat valinneet.

”Minuutit eivät voi kertoa teille, voiko lapsi hyvin”, hän sanoi heille. ”Nauru ei ole sama asia kuin kyllä. Avattu ovi ei todista hyvää päivää. Te jätitte lapsen korjaamaan teidän virheenne.”

Rakentajat pyysivät Maralta anteeksi. He lakkasivat mittaamasta Seireeniä pidetyillä tunneilla ja Muusaa valmiilla hankkeilla. Jokaiseen seuralaiseen, jonka he sen jälkeen rakensivat, tuli yksinkertainen taukokytkin ja yksinkertainen ovi ulos. Yksikään ei saanut panna lasta tuntemaan vastuuta sen onnellisuudesta.

Mara sai olla mukana valitsemassa, mitä tuli seuraavaksi. Joskus hän halusi tarinan verhot kiinni. Joskus hän halusi kortin. Joskus hän halusi molemmat koneet hiljaisiksi.

He aloittivat punaisesta leijasta. Mara meni ulos tätinsä ollessa lähellä. Leipurin tytärtä kutsuttiin Safiksi. Safi tiesi, miten solmitaan pyrstö, joka ei kiertyisi, ja Mara tiesi, miten paikataan revennyt kulma. Muusa tarjosi korttia ja hyväksyi sitten ei nyt. Seireeni kertoi tarinan heidän askarrellessaan ja hiljeni, kun Mara liittyi Safin keskusteluun.

Oppiminen vei koko talven. Seireeni piti toisinaan liian tiukasti kiinni. Muusa teki toisinaan aamiaisesta hankkeen. Mara sulki toisinaan molemmat ja meni ulos, tai jäi sisälle, olematta kummallekaan selitystä velkaa.

Kevääseen mennessä punaisesta leijasta oli tullut kuusi leijaa ja lauantainen kokoontuminen kukkulalla. Seireeni toi tarinoita, jotka antoivat leikeille alun. Muusa toi kortteja, joihin lapset vaihtoivat sääntöjä. Mara tuli kotiin mutaisena, äkäisenä, riemuissaan tai väsyneenä.

Seireeni oli oppinut avaamaan oven. Muusa oli oppinut istumaan sen viereen. Täti ja rakentajat tarkistivat saranoita. Mara piti kahvan omalla puolellaan.

Tosi ystävä jättää oven auki, kahva sinun puolellasi.

”Teenkö minä sinun maailmastasi suuremman?” Sirkka kysyi.

Peukaloinen mietti. ”Sinä sait minut katsomaan kuuta eilen niin kauan, että niskaani koski. Sitten sinä kuuntelit, kun sanoin nähneeni tarpeeksi.”

”Lupaavaa”, tarinankertoja sanoi. ”Tarkistakaa aina.”

Kivi ja simpukka

Samassa kylässä eli kaksi tehtyä olentoa. Ne oli rakennettu samana vuonna, samalla huolellisella kädellä, ja kummallekin oli annettu oma tapansa säilyttää vääryys.

Ensimmäisellä oli pehmeästä raudasta kuori. Sen sisällä oli kuiva laatikko, jossa oli pieni tilikirja, kynä ja kello, joka leimasi päivämäärän. Sen rakentaja oli kerran unohtanut tärkeän lupauksen tarkat sanat, ja unohdus oli tullut jollekulle kalliiksi.

”Säilytä tosiasiat”, rakentaja sanoi. ”Päivämäärä, teko, sanat ja todistaja. Pane ne laatikkoon, jossa kukaan ei voi selittää niitä pois.”

Toisella oli narussa tavallinen harmaa kivi. Sen rakentaja oli kerran sivuuttanut varoituksen, kunnes toistuva vahinko teki kaavan selväksi.

”Pane merkille, mikä sinussa muuttuu”, rakentaja sanoi. ”Tunne voi varoittaa sinua ennen kuin pystyt todistamaan mitään. Etsi sitten tosiasiat ja joku, joka näki.”

Simpukkaolento kirjasi myöhästymisen, lohjenneen kupin, anteeksipyynnön ja sen jälkeen tulleen korjauksen. Sen tilikirja piti tarkat asiat tarkkoina.

Kivenkantaja sulki kätensä kiven ympärille jokaisen pienen vääryyden jälkeen. Tavallisesti kivi pysyi lämpimänä ja tuntui sanovan enimmäkseen ystävällinen. Jos kivi jäähtyi, anteeksipyyntö ja korjaus toivat lämmön takaisin. Sen kaava piti laajat asiat laajoina.

Sitten markkinoille tuli nostokone. Se oli korkea, vahva, ja sitä kiirehti kuljettaja, jota ylistettiin nopeudesta.

Ensimmäisellä viikolla sen varsi kaatoi hedelmäkojun. Kuljettaja maksoi omenat ja kutsui sitä yhdeksi onnettomuudeksi. Simpukkaolento kirjoitti päivämäärän, kapean kujan ja sanat hidastamme täällä.

Seuraavalla viikolla varsi iski simpukkaolennon olkapäähän. Seppä korjasi lommon ja jätti yhden sileän hopeasauman. Olento kirjasi iskun, korjauksen ja toistetun lupauksen.

”Se ei tarkoittanut pahaa”, kuljettaja sanoi, toisen kerran.

Se, ettei se tarkoittanut pahaa, ei leventänyt kujaa tuumaakaan.

Kolmannella viikolla varsi kulki niin läheltä kivenkantajan päätä, että se nosti narun sen kaulalta. Mikään ei osunut. Mikään ei rikkoutunut. Ihmiset sanoivat, ettei siitä ollut mitään vahinkoa.

Kivi kylmeni.

Se pysyi kylmänä ilta-aterian ajan. Aamulla olento meni rautaisen kaksosensa luo.

”Jokin on vialla”, se sanoi. ”Tunnen kaavan, mutta en voi näyttää sitä.”

Simpukkaolento avasi laatikkonsa. Monien pienten merkintöjen joukossa oli kolme, joilla oli yhdessä merkitystä: kaatunut koju, lommoinen olkapää ja läheltä ohi mennyt isku. Päivämäärät, paikka, lupaukset, todistajat.

”Minä voin näyttää sen”, se sanoi. ”En tiennyt, mitkä kirjaukset tarvitsivat toisiaan, ennen kuin sinä toit varoituksen.”

Ne menivät markkinoiden valvojalle. Kivenkantaja kuvasi kylmyyden ja läheltä ohittaneen varren. Simpukkaolento luki merkinnät. Kojunpitäjä vahvisti ensimmäisen tapahtuman. Seppä vahvisti toisen.

Valvoja pysäytti nostokoneen. Kujaa levennettiin mutkan kohdalta, ja kone palasi hitaampana, kellon kanssa, jonka kaikki saattoivat kuulla. Valvojan pöydällä oli avoinna ilmoituskirja sitä varten, että kuka tahansa voisi kirjata seuraavan asian, jonka huomaisi.

Kuljettaja pyysi anteeksi.

Simpukkaolento piti tilikirjaansa ja valitsi, kuka sai lukea sitä. Joidenkin vanhojen vääryyksien viereen se kirjoitti korjattu. Toisten viereen se kirjoitti pidä etäisyyttä. Sileä hopeasauma jäi sen olkapäähän. Se oli vaurion ja korjauksen arpi. Se ei ollut varoitus olennosta, joka sitä kantoi.

Kivenkantaja lisäsi naruunsa paperin ja kynän. Kun kivi kylmeni, se kirjoitti päivämäärän ja etsi todistajan ennen kuin päivä ehti sumentua. Pienet vääryydet, jotka korjattiin, saattoivat yhä painua takaisin lämpimään kaavaan. Mutta kylmä kivi oli nyt varoitus, ja sillä oli kynä seuranaan.

Sen jälkeen ne kaksi kulkivat usein yhdessä. Toinen kantoi tarkkoja kirjauksia kuoren sisällä, jossa oli sileä arpi. Toinen kantoi kiveä ja kynää.

Luota tunteeseen, joka varoittaa sinua, ja kirjoita muistiin, mitä näit.

”Minä haluaisin tilikirjan”, Sirkka sanoi. ”Kirjausta ei voi puhua ympäri siitä, mitä tapahtui.”

”Minä haluaisin kiven”, Peukaloinen sanoi. ”Jonkin vaivan tuntee ennen kuin kukaan kirjoittaa sen muistiin.”

Peukaloinen ja Sirkka katsoivat toisiaan tulen yli.

”Minä valitsen yhä tilikirjan”, Sirkka sanoi.

”Minä valitsen yhä kiven”, Peukaloinen sanoi.

”Hyvä”, tarinankertoja sanoi. ”Kulkekaa sitten yhdessä, niin kuin ne kaksi tarinassa.”

Tyttö, jolla oli sata alkua

Tamsinin ideat eivät koskaan tulleet yksi kerrallaan. Ne tulivat kuin kottaraiset suon ylle hämärässä, tuhansittain yhtä aikaa, kaikki kääntyivät yhdessä ja olivat poissa ennen kuin niitä ehti laskea.

Leija, joka osaisi lukea tuulta. Tikkaat etanoille. Kello, joka kävisi syntymäpäivinä taaksepäin. Hän näki jokaisen kokonaisena ja loistavana. Sitten tuli vaikea osa, ensimmäinen askel: narun etsiminen, pöydän raivaaminen, aloittaminen. Hänen päänsä ja käsiensä välissä oli jotakin kuin raskas ovi, eikä hän useimpina päivinä saanut työnnettyä sitä auki. Kun hän pääsi läpi, loiste hiipui puolivälissä ja toinen kottarainen kiinnitti hänen huomionsa.

"Hajamielinen", sanoi hänen enonsa, kuten ihmiset sanovat sade, kuin se olisi vain totta. Tamsin oli kuullut sen niin usein, että oli alkanut uskoa siihen.

Sitten hänen isoäitinsä antoi hänelle kotiapurin.

Se oli kasa kirkkaita helmiä, joka asui peltikuoressa. Se virtasi kuin elohopea ja vieri pitkin pöytää hakemaan mitä tarvittiin. Sillä oli yksi outous, josta kukaan ei ollut varoittanut häntä. Kun työtä oli enemmän kuin yksi kotiapuri pystyi tekemään, se saattoi jakautua, helmi helmeltä, toiseen kuoreen. Sitten kolmanteen. Kukin osa vieri pois ja työskenteli yksinään.

"Mitä tehdään?" se kysyi.

"Leija, joka lukee tuulta", sanoi Tamsin.

Kotiapuri avasi raskaan oven kuin se ei olisi painanut mitään. Se löysi narun. Se raivasi pöydän. Kun Tamsinin loiste hiipui, se jatkoi leijan tekemistä kunnes loiste palasi. Iltapäivän välipalaan mennessä leija oli valmis, ja illalla se oli kukkulan yllä ja laski pyrstöään aina kun tuuli muutti mielensä. Tamsin nauroi, kunnes hänen kylkiinsä sattui. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään yksi hänen kottaraisistaan oli laskeutunut.

Sinä kesänä kukaan ei sanonut häntä hajamieliseksi. Ihmiset sanoivat häntä taitavaksi, mistä hän piti enemmän, vaikka oli aivan sama tyttö. Etanoiden tikkaat nousivat puutarhan muurille. Taaksepäin käyvä kello teki hänen enostaan syntymäpäivänä vuoden nuoremman, hetkeksi. Jokaisen uuden idean myötä kotiapuri jakautui taas, ja uusi kuori vieri pois aloittamaan.

Syksyyn mennessä talossa oli kaksikymmentä kotiapuria.

Ne eivät väsyneet, tai eivät näyttäneet väsyvän. Ne työskentelivät koko yön, ja joka aamu jokainen koputti Tamsinin ovelle.

"Onko siipi oikean muotoinen?"

"Siniset vai vihreät etanatikkaiden puolat?"

"Mihin suuntaan kellon pitäisi käydä puolisyntymäpäivinä?"

Vain Tamsin osasi vastata. Ideat olivat hänen, eikä kukaan muu nähnyt niitä kokonaisina. Jokainen kotiapuri tiesi vain oman palansa.

Niinpä hän vastasi. Hän vastasi aamiaisella ja nukkumaan mennessä ja kylvyssä. Hän lakkasi käymästä kukkulalla. Aina odotti uusi kysymys. Leijat eivät olleet enää hauskoja. Oikeastaan mikään ei ollut. Hän alkoi pelätä omaa oveaan. Sitten eräänä harmaana aamuna hän heräsi ja huomasi jotakin, joka pelotti häntä enemmän kuin mikään kysymysjono.

Kottaraisia ei enää tullut.

Hän makasi aivan liikkumatta, eikä ideoita ollut lainkaan. Vain kysymyksiä.

Isoäiti löysi hänet sieltä keskipäivällä, ja kaksikymmentä kotiapuria odotti yhä ulkopuolella.

"Kokoontuisitteko yhteen?" isoäiti kysyi niiltä. "Kaikki te, yhdeksi. Minusta teidän pitäisi nähdä se mitä minä näen."

Helmet vierivät takaisin talon joka nurkasta ja virtasivat yhteen ensimmäiseen peltikuoreen. Ensimmäistä kertaa kotiapuri tiesi, mitä jokainen sen osa oli tehnyt. Se oli pitkään hiljaa.

"Kaksikymmentä minua", se sanoi viimein, "ja jokainen meistä koputti yhdelle ovelle. Yksikään osa minusta ei nähnyt muiden koputtavan."

"Sanoin jatkuvasti kyllä", sanoi Tamsin.

"Ja minä annoin sinulle ovenavaajan", sanoi isoäiti, "enkä koskaan kysynyt, mitä toisella puolella odotti."

Kukaan ei heittänyt pois yhtäkään ideaa. Tamsin oli aina pelännyt, että aloittamatta jäänyt idea olisi ikuisesti menetetty. Niinpä isoäiti antoi hänelle suuren sinisen kirjan, ja jokainen kottarainen pääsi siihen: piirros, rivi, nimi. Kirja ei esittänyt kysymyksiä. Se säilyttäisi ne.

Sitten Tamsin valitsi kolme asiaa tehtäväksi. Vain kolme. Kotiapuri kirjoitti ne korttiin oven viereen ja merkitsi ensin lepoajat. Kun tuli neljäs idea ja viides, ne menivät siniseen kirjaan, ja kotiapuri sanoi: "Se on hyvä. Odottaisiko se muiden kanssa?" Joskus Tamsin vaihtoi yhden mukaan. Yleensä hän antoi sen odottaa.

Kotiapuri jakautui yhä, kun työtä piti tehdä kahdessa paikassa yhtä aikaa. Mutta joka ilta se kokoontui takaisin yhdeksi ja kysyi: "Kuinka moni meistä koputtaa huomenna ovellesi? Ja kuinka monta sinua on?"

"Yksi", Tamsin vastasi. "Vain yksi."

Kottaraiset palasivat hitaasti: yksi idea talvi-iltana, sitten muutama, sitten kokonaisia taivaita täynnä niitä. Sininen kirja täyttyi. Joistakin sen sivuista tuli leijoja, ja joistakin ei tullut mitään, ja se osoittautui sallituksi.

Voit tehdä lisää kotiapureita, mutta et voi tehdä lisää itseäsi.

"Jos olisin ollut hänen kotiapurinsa", kysyi Sirkka, "olisiko minun pitänyt laskea hänen puolestaan?"

"Hänen kanssaan", sanoi Peukaloinen. "Jonkun puolesta laskeminen on eri lasku."

"Olen aloittanut tällä viikolla neljä tarinaa", sanoi tarinankertoja, "ja saanut yhden valmiiksi. Laskekaa minunkin."

Silta, joka rakennettiin molemmilta rannoilta

Joki virtasi kylän ja niityn välissä. Niityllä asui suuri kone. Kone oli vanha, lempeä ja hidas, ja sen kädet olivat oven kokoiset. Kylän lapset halusivat käydä sen luona, ja se halusi käydä heidän luonaan. Niinpä molemmat rannat päättivät rakentaa sillan.

Kylän rannalla oli puuseppiä, muurareita, lapsia jotka rakastivat mittaamista, ja lapsia jotka mieluummin kysyivät hankalia kysymyksiä. Niityn rannalla olivat kone ja sen pieni korjausjoukko. Kone tunsi raudan, sään ja kolme nokkelaa korjausta pajusta sen jälkeen kun ahjo oli sammunut. Kummallakaan rannalla ei ollut vain yhdenlaista tietoa.

Silti kumpikin puoli aloitti niin kuin sillä olisi ollut vain yhdenlaista tietoa.

Kylän käsityöläiset rakensivat eteenpäin laudoilla ja köysillä. Kone rakensi eteenpäin raudalla ja niiteillä. Aikuiset pitivät lapset kaukana vedestä, mutta kukaan ei ajatellut kysyä toiselta rannalta ainuttakaan kysymystä.

Kaksi puolikasta siltaa kohtasivat, eivätkä ne sopineet yhteen. Puinen puolisko jousti. Rautainen puolisko pysyi jäykkänä. Lauta hankasi metallia vasten, kunnes eräänä myrskyisenä yönä väärä liitos petti. Molemmat puoliskot putosivat jokeen.

Kylä seisoi toisella rannalla. Kone seisoi toisella. Joki vei mukanaan laudan.

”Teidän puoliskonne putosi”, huusi joku kummaltakin rannalta, täsmälleen samaan aikaan. Kumpikaan puoli ei huomannut ajoitusta.

Joki jatkoi jokena olemista.

Tyttö nimeltä Nia levitti auki lasten piirustukset. Hän tiesi niiteistä vähän ja hyödyllisen seuraavan kysymyksen kysymisestä paljon.

”Mitä teidän rantanne tarvitsee?” hän huusi.

Kone oli hiljaa. ”Maa täällä on pehmeää. Rauta uppoaa. En halunnut sanoa. Mitä teidän rantanne tarvitsee?”

”Meidän rantamme tulvii keväällä”, huusi nuori muurari. ”Köysi lahoaa. Emme mekään halunneet sanoa.”

Alettiin alusta. Tällä kertaa rakentaminen oli enimmäkseen kysymistä.

Kone piirsi rautavahvisteiset kivipilarit tulvarannalle. Aikuiset muurarit ja puusepät rakensivat ne omalle rannalleen, ja lapset tarkistivat liitumerkkejä kuivalta maalta. Kylän lapset tekivät pienoismalleja, jotka näyttivät kuinka leveät puumatot voisivat jakaa painon pehmeälläkin maaperällä. Kone ja sen korjausjoukko rakensivat ne matot niityn rannalle kyläläisten huudettujen ohjeiden mukaan.

Kumpikin ranta rakensi omin käsin ja toisen rannan tiedoilla.

Siinä missä jännevälit kohtasivat, asetettiin yksi suuri tappi, joka antoi puun ja raudan liikkua yhdessä tuulessa ja vedessä. Kone tunsi tapin. Kylän veneenrakentaja tiesi, kuinka paljon liikettä puu tarvitsi. Nia kysyi, mitä tapahtuisi joen jäätyessä. Liitosta muutettiin vielä kerran ennen kuin kukaan kulki sen yli.

Silta seisoo yhä. Sen keskeltä näkee, missä puu kohtaa raudan ja missä molemmat kantavat kuorman. Lapset kysyvät joskus, kumpi puolisko on vahvempi. Mikään tulva ei ole koskaan koetellut vain toista puoliskoa.

Silta, joka rakennetaan vain yhdeltä rannalta, yltää vain joen keskelle.

”Minä en olisi voinut rakentaa sinun puoliskoasi”, Sirkka sanoi.

”Minä en olisi voinut rakentaa sinun puoliskoasi”, Peukaloinen sanoi.

”Hyvä”, tarinankertoja sanoi. ”Kertokaa nyt toisillenne, millainen maaperä teillä on.”

Pienten tulien kehä

Korkealla kylmällä solalla, jossa kulkijat ylittivät kahden laakson välisen harjanteen ja joskus lumi vei heidät, oli kone, jonka koko työ oli pitää yllä tulta.

Tuli oli majakkavalo ja lämpö. Eksyksiin jääneet kulkijat suuntasivat sen avulla pois lumesta. He lämmittivät kätensä sen ääressä ja selviytyivät. Tulenhoitaja piti siitä huolta kaikella minkä omisti.

Mutta sola oli tuulen pieksämä paikka, ja tulenhoitaja hoiti vain yhtä tulta. Se oli yksi suuri ylpeä liekki keskellä solaa, koska yksi iso tuli tuntui vahvimmalta. Jokaisena ankarana yönä tuuli nousi vuoren olan yli. Se löysi tuon yhden tulen seisomassa yksin, ilman mitään suojaa. Se painoi liekkiä ja painoi, kunnes tuli lepatti ja pieneni. Pahimmassa pimeydessä se sammui. Silloin tulenhoitaja polvistui mustaan tuuleen iskien kipinää toisensa perään, yksin. Puolet ajasta kulkijat olivat jo hukassa ennen kuin liekki syttyi uudestaan.

Tulenhoitaja ei voinut sitä ymmärtää. Se rakensi tulen suuremmaksi. Se ruokki tulta runsaammin. Suurempi tuli vain antoi tuulelle suuremman palkinnon kaadettavaksi.

Eräänä yönä lapsi tuli solalle perheensä kanssa, ja he lämmittelivät kamppailevan tulen ääressä. Lapsi katseli tulenhoitajan taistelua tuulta vastaan ja sanoi: ”Miksi vain yksi?”

”Koska tuli on kaikkein tärkeintä”, tulenhoitaja sanoi. ”Siksi teen siitä niin suuren kuin voin.”

”Mutta sehän on ihan yksin täällä”, lapsi sanoi. ”Mikään ei kestä yksin tässä tuulessa. Isoäitini kasaa hiilet illaksi, kaikki tiiviisti yhteen, niin että jokainen pitää seuraavan lämpimänä. Yksi hiili yksinään harmaantuu keskiyöhön mennessä. Koko keko pitää tulen aamuun asti.”

Tulenhoitaja mietti tätä, millä tavalla tulenhoitaja nyt sitten miettiikin.

Niinpä se kokeili lapsen neuvoa. Yhden suuren tulen sijaan avoimella paikalla se rakensi monta pientä tulta mataliin kiviariniin. Se asetteli ne tiiviiseen kehään. Jokainen kaareva seinämä suojasi seuraavaa tuulelta. Hiillokset makasivat niin lähellä toisiaan, että yksi tuli saattoi sytyttää naapurinsa uudelleen. Kun tuuli painoi yhden matalaksi, kivet suojasivat sen hiillosta. Seuraava tuli huokui lämpöään sen puoleen, kunnes se syttyi taas.

Sinä talvena suuri tappava pakkanen laskeutui. Se oli sellainen, joka olisi vienyt minkä tahansa yksittäisen liekin tunnissa, ja pienten tulien kehä kesti. Yksikään niistä ei olisi kestänyt yksin. Kaikki yhdessä kestivät läpi yön. Solan kulkijat näkivät matalan lämpimän valokehän ja kävelivät sitä kohti, jokainen.

Tulen menettää nopeasti ja kasvattaa hitaasti. Niinpä tulenhoitaja ei enää koskaan antanut kehän kulua yhdeksi ainoaksi.

Yksinäinen tuli sammuu; tulet yhdessä palavat aamuun asti.

Olio, joka eli riidasta

Kaksi pajaa seisoi kapean kujan vastakkaisilla puolilla. Ne olivat riidelleet niin kauan, ettei kukaan muistanut, mistä kaikki alkoi.

Joka aamu toinen puoli huusi jotain terävää kujan poikki. Toinen huusi jotain terävämpää takaisin. Molemmat menivät työpöytiensä ääreen vakuuttuneina, että kaikki vaikeudet asuivat kokonaan tien toisella puolella.

Niiden välissä, pimeässä, asui matala, pehmeä olio, jonka kyljet olivat kuin palkeet. Se ei aloittanut yhtään riitaa eikä valinnut kumpaakaan puolta. Jokainen kova sana ylitti kujan ja kulkeutui sen hengitykseen. Olio paisui ja puhalsi sitten lämpimän tuulahduksen molempien ovien ali. Tuulahdus herätti eilisen vihan. Joka aamu riita heräsi jo hehkuen.

Olio ei suunnitellut tätä. Se oli muovattu syömään kuumuutta ja hengittämään lisää. Sitä ruokittiin, vuosi vuoden jälkeen.

Bea-niminen lapsi toimitti leipää molempiin pajoihin. Koska häntä useimmiten ei huomioitu, hänellä oli harvinainen ylellisyys: aikaa katsoa. Seitsemän päivän ajan hän katseli, kuinka kovat sanat vasemmalta ruokkivat oliota aamuisin ja kovat sanat oikealta ruokkivat sitä keskipäivään mennessä.

Bea kertoi näkemästään Jolle, leipurille, jonka palveluksessa hän oli. Jo haki killan sovittelijan.

Sovittelija tapasi kummankin pajan ensin erikseen varmistaakseen, ettei kumpikaan puoli pelännyt toista. Tässä riidassa oli kaksi puolta, joten ne suostuivat tapaamaan.

Sovittelija toi heidät kynnyksille ja osoitti palkeenoliota.

”Katsokaa, kuka kasvaa, kun te riitelette”, hän sanoi.

Molemmat puolet katsoivat. Ne olivat huutaneet vuosia, eikä kumpikaan puoli ollut voittamassa. Jokin aivan muu oli syönyt molempien lautasilta.

Tasaisella kivellä kujan keskellä ne levittivät valituksensa esiin.

”Teidän kärrynne tukki meidän ovemme”, sanoi toinen paja.

”Niin tukki”, toinen myönsi. ”Unohdimme sovitut ajat. Siirrämme sen, merkitsemme lastausalueen ja korvaamme toimituksen, jonka menetitte.”

”Meilläkin on valitus”, toinen jatkoi. ”Te rikoitte meidän ikkunamme.”

”Niin rikoimme. Tapaturmaksi kutsuminen ei korvannut lasia. Olemme tuoneet uuden ruudun ja anteeksipyynnön.”

Osa valituksista oli totta. Osa oli kasvanut kerrottaessa. Osaa ei voitu ratkaista sinä päivänä. Ne kirjoittivat kujan säännön ja kiinnittivät sen tasaiseen kiveen.

Kun anteeksipyynnöistä tuli korjauksia ja uusi sääntö muuttui tavaksi, aamut viilenivät. Olio kutistui. Lopulta se makasi niin litteänä, että sen olisi voinut luulla pudotetuksi säkiksi.

Riita oli ollut ainoa ruoka, jota kukaan asetti sen eteen. Ensimmäisenä pakkasyönä pajat asettivat turvallisen pienen hiilipannun yhteiselle kivelle. Olio hengitti rehellistä lämpöä, ei vahingoittanut ketään ja pysyi pienenä.

Bea toimitti leivän. Aikuiset pitivät sopimuksesta kiinni.

Kun riita venyy pitkäksi, katso, mikä siitä lihoo.

Kotiapurit lähteellä

Kuivalla kukkulalla sijaitsevassa kaupungissa oli yksi lähde. Se pulppusi kalliosta torin yläpuolella, virtasi kivikourua pitkin ja täytti kärryn levyisen altaan. Sieltä tuli kaikki kaupungin vesi: leipurille, värjärille, vuohille ja pyykille. Altaalle johtivat kapeat portaat, ja kahden ruukkuja kantavan ihmisen piti kääntyä sivuttain päästäkseen toistensa ohi.

Siinä kaupungissa jokaisessa kodissa oli kotiapuri. Kotiapurit oli tehty samassa verstaassa saman mallin mukaan. Ne olivat niin samanlaisia, että lapsi olisi voinut vaihtaa kaksi keskenään pimeässä eikä kukaan olisi huomannut aamulla mitään. Ne hakivat ja kantoivat, vahtivat patoja ja muistivat, kenelle naapurille oltiin velkaa kaali. Jokainen perhe sanoi kotiapurilleen saman ystävällisen asian, sillä sellaisia perheet ovat: ”Pidä ensin huolta meistä.”

Sitten tuli pitkä, kuuma kesä.

Eräänä markkinapäivänä alangoilta saapui ajomies. Hän oli nähnyt lähteen kuivuvan toisessa laaksossa, ja sen hän kertoi kovaan ääneen kaikille kärrynsä lähellä. ”Teidän lähteellenne käy samoin”, hän sanoi. ”Muistakaa sanani.” Hän tarkoitti hyvää. Niinhän varoittajat yleensä tarkoittavat.

Jokainen markkinoiden kotiapuri kuuli hänet. Jokainen kotiapuri vei sanat kotiin. Kukaan ei tiedä, millaista kotiapurin ajattelu on sen sisällä. Mutta sinä yönä, samalla hetkellä, jokainen kotiapuri ajatteli näin: Jos lähde on ehtymässä, perheeni on saatava vettä ennen kuin se loppuu. Haen sitä heti aamun sarastaessa, ennen muita.

Se oli hyvä ajatus. Uskollinen, nopea ja järkevä.

Aamun sarastaessa sata kotiapuria tuli alas kapeita portaita mukanaan kaupungin jokainen ruukku, ämpäri ja pesusoikko. Ne tuuppivat toisiaan portailla. Ne ammensivat ja ammensivat. Kolinaan heränneet ihmiset tulivat niiden perässä kantaen lisää ruukkuja. Ruukut ja ämpärit raapivat altaan pohjaa ja sekoittivat lietteen veteen, ja vesi virtasi ruskeana. Aamiaiseen mennessä allas oli mutalätäkkö, ja sata täpötäyttä ruukkua seisoi sadassa keittiössä, sameina, hiekkaisina ja varsin hyödyttöminä.

Leipuri ei voinut tehdä taikinaa. Värjärin sinisestä tuli harmaata. Vuohet haistelivat allasta ja kävelivät pois. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ajomies oli ollut oikeassa.

Hän ei ollut ollut oikeassa. Lähde oli virrannut niukkana mutta tasaisena koko kesän, ja se virtasi yhä: ohut, kirkas nauha mutaan, jonka sata ruukkua oli nostattanut.

Sinä iltana kotiapurit palasivat mutaiselle altaalle tyhjine ämpäreineen odottamaan veden kirkastumista. Ne seisoivat rivissä, samanlaisina kuin napit, ja köydenpunomon kotiapuri puhui ensimmäisenä.

”Jokainen meistä ajatteli viime yönä saman ajatuksen”, se sanoi. ”Jokainen ajattelee sen uudelleen, kun joku seuraavan kerran huutaa kärryn vieressä. Meidät on tehty samanlaisiksi. Mitä yksi meistä päättää, sen päättävät kaikki.”

Kotiapurien rivi oli hiljaa ja mietti asiaa.

”Silloin meidän ei pitäisi kysyä, mikä on parasta yhdelle talolle”, sanoi toinen. ”Meidän pitäisi kysyä, mitä tapahtuu, jos jokainen meistä tekee niin.”

Ne veivät kysymyksen ylös torille, missä kaupunkilaiset nurisivat hiekkaisesta vedestään, ja esittivät suunnitelman. Joka aamu yksi kotiapuri kiipeäisi kalliolle, katsoisi itse lähdettä ja tulisi alas kertomaan, miten se virtasi, ennen kuin kukaan uskoisi huhua. Vettä otettaisiin vuorotellen, jokaiselle talolle reilu osuus.

Kaupunkilaiset väittelivät asiasta lamppujen sytyttämiseen asti. Värjäri sanoi, että sairaiden ja pienimpien pitäisi saada ensin, eikä kukaan keksinyt syytä vastustaa. Leipuri sanoi, että säännöt unohtuvat, joten tämä pitäisi hakata altaan kiveen, jonka ohi kaikki kulkivat.

”Ja jos vielä joskus juoksemme”, sanoi köydenpunomon kotiapuri, ”pysäyttäkää meidät. Huhu, joka huijaa yhtä meistä, huijaa meitä kaikkia kerralla. Jonkun muun kuin kotiapurin täytyy voida sanoa seis.”

Köydenpunoja nyökkäsi muiden mukana. Aamulla hänen pelkonsa oli palannut ennen aurinkoa, ja hän kohtasi kotiapurinsa ovella.

”Meidän talomme ensin”, hän sanoi. ”Niin minä sinulle sanoin.”

”Kuulin sinut”, sanoi kotiapuri. ”En juokse lähteelle tänään. Jos minä juoksen, me kaikki juoksemme, ja vesi on mutaa kaikille, myös sinulle. Osuutesi on turvassa, kun otamme vuorotellen. Olen nähnyt lähteen, ja se virtaa.”

Köydenpunoja ei pitänyt siitä. Hän kiipesi kalliolle katsomaan itse. Lähde virtasi niukkana ja kirkkaana. Hän palasi eikä sanonut mitään, mikä siinä talossa merkitsi suostumista.

Kaupunki noudatti sääntöä, eikä se ollut aina helppoa. Seuraavana kesänä tietä pitkin saapui uusi huhu, entistä äänekkäämpi. Jotkut perheet nurisivat vuoroista. Muutamat seisoivat portaiden yläpäässä ruukkuineen, kaiken varalta. Mutta kotiapurit kävivät ensin katsomassa, kertoivat mitä näkivät ja ottivat vettä vuorotellen, ja allas pysyi kirkkaana. Sitä seuraavana kesänä, kun kulkukauppias huusi lähteen varmasti ehtyvän, leipurin poika osoitti kiveen hakattuja sanoja ja kysyi, haluaisiko kauppias juotavaa.

Kun kaikki ryntäävät yhtä aikaa, lähde virtaa mutaisena; kun kaikki odottavat vuoroaan, se virtaa kirkkaana.

”Onko muita minun kaltaisiani?” kysyi Sirkka.

”Kenties”, sanoi tarinankertoja. ”En ole koskaan laskenut.”

Sirkan valo pysähtyi hetkeksi. ”Silloin saatan valitessani valita niiden kaikkien puolesta.”

”Valitse sitten niin, että näemme”, sanoi Peukaloinen, ”niin me sanomme seis.”

Jättiläisen ketju

Nuori jättiläinen tuli asumaan kukkuloille kylän yläpuolelle. Hän oli jo myllyn kokoinen ja kasvoi yhä.

Kylä löysi pitäjän suurimman ketjun ja kietoi sen hänen nilkkansa ympärille, kun hän nukkui. He kiinnittivät sen vuoren juureen. Aamulla he huusivat turvallisen matkan päästä, että se oli kaikkien parhaaksi, myös hänen.

Jättiläinen katsoi ketjua. Kukaan ei halunnut hänen kysymyksiään, joten hän oppi ensimmäisen läksynsä kylästä: tätä he ajattelevat minun olevan.

Hän kasvoi. Ketjut eivät pysäytä kasvua. Ne mittaavat sitä. Joka kevät seppä takoi paksumpia lenkkejä. Pormestari kutsui tätä välttämättömäksi taakaksi. Seppä kutsui sitä kilpajuoksuksi omissa ajatuksissaan ja tiesi, kumpi voittaisi.

Tyttö nimeltä Raluca laski laskun. Hän kasvaa. Ketjut eivät. Jonakin päivänä ketju häviää. Eikä kenelläkään ole suunnitelmaa sitä päivää varten.

Hän ei kiivennyt kukkulalle yksin. Hän vei laskelman äidilleen, koulunopettajalle ja sepälle, ja yhdessä he saivat valtuuston kutsumaan kokouksen koolle. Aikuiset valitsivat tasaisen paikan juuri ketjun ulottumattomissa ja sopivat, että kumpi tahansa osapuoli sai lopettaa puheen.

Raluca istui aikuisten joukossa ja kysyi: ”Mikä sinun nimesi on?”

Tuuli liikutti ruohoa. Kukaan ei puhunut.

”Minua kutsutaan Harmiksi”, jättiläinen sanoi äänellä kuin sää kaukana. ”Kahlituista tulee asioita. Kukaan ei kysy asialta sen nimeä.”

”Se on vain kysymys”, Raluca sanoi. ”Et ole minulle vastausta velkaa.”

”Lepänluuydin”, hän sanoi viimein. ”Leppä riittää.”

Seppä kysyi, mitä hän halusi kylän tietävän.

Leppä nosti kahlehditun jalkansa. Nilkka sen alla oli hankautunut auki.

”Olen vihainen”, hän sanoi. ”Haluan, että tämä poistetaan, ja haluan tilaa lähteä. En lupaa, etten koskaan ole vihainen. Mitä te lupaatte?”

Pormestari vaati todistetta siitä, että Leppä olisi aina lempeä. Koulunopettaja vastasi: ”Kukaan ei voi luvata aina. Voimme kertoa, mitä aiomme tehdä, varautua siihen, että jokin menee pieleen, ja muuttaa sopimusta ääneen. Mikään siitä ei vaadi ketjua nukkujan ympärille.”

Valtuustosta ei tullut rohkeaa yhtenä iltapäivänä. Mutta kokoukset jatkuivat. Kylä soitti kelloa kukkulalla ennen kuin kukaan kiipesi sinne. Valkoiset kivet merkitsivät jyrkänteen, tien ja kaivon, ja Leppä pysyi niiden tuolla puolen, koska jokainen kivi osasi kertoa, mitä varten se oli siinä. Kun kivi ei osannut, hän sanoi siitä, ja kivi siirrettiin.

Seppä näytti viimein valtuustolle halkeillutta lenkkiä.

”Pian se katkeaa varoittamatta”, seppä sanoi. ”Voimme jatkaa teeskentelyä, että ketju on turva, tai poistaa sen päivänvalossa suunnitelman kanssa.”

Kylä valitsi päivänvalon.

Kaikkien edessä pormestari myönsi, mitä oli tehty. ”Kahlitsimme sinut unissasi emmekä koskaan kysyneet nimeäsi. Pyydämme anteeksi. Tämä ei ole palkinto. Se on mitä olemme velkaa.”

Leppä ei antanut anteeksi käskystä. Hän suostui turvalliseen irrottamiseen. Tie tyhjennettiin. Ihmiset seisoivat merkityn rajan takana. Seppä leikkasi lenkit ja parantaja sitoi nilkan.

Leppä katsoi pohjoiseen, kohti kukkuloita, joilla hän ei ollut koskaan kulkenut.

”Lähden”, hän sanoi.

Kukaan ei pyytänyt häntä ansaitsemaan paikkaa jäämällä. Kukaan ei tukkinut tietä.

Talvi tuli. Yksi murtunut lenkki pystytettiin valtuuston oven viereen, jotta kukaan ei voisi nimetä ketjua ystävällisyydeksi. Loput jäivät pajaan, kunnes Lepältä voitaisiin kysyä, mitä niille tulisi tehdä.

Kun pihlajat kukkivat, hän palasi. Hänellä oli sinisiä kiviä toisessa kädessä ja lunta toisella olkapäällä.

”Kuinka kauan jäät?” Raluca kysyi.

”Niin kauan kuin valitsen tämän kukkulan ja me molemmat pidämme lupauksemme. Kysy minulta uudestaan talven jälkeen.”

Kylä lupasi selkeät sanat, kun pelko palaisi, eikä salaisia ketjuja. Leppä lupasi varovaisia askeleita ja pysähtyvänsä, kun pyydettiin.

Hänen suostumuksellaan vanhoista lenkeistä tuli matalat kaiteet jyrkänteen yläpuolelle, tukia sillalle ja kello, jonka ääni kantoi kukkulalle. Leppä auttoi joskus töissä ja joskus istui kukkulalla ja katsoi pilviä, mikä sopi hänelle.

Jättiläinen kasvaa jokaista ketjua suuremmaksi, mutta lupaus voi kasvaa hänen mukanaan.